Sitten Kukka Laakso kirjoitti Alusta facebookissa. Kukan maanantaisoturin luettuani ja hänen juttujaan muutenkin seurailleena jotenkin ajattelin, että tämä ei ehkä ole ihan turhaa haihatusta. Että aika perusasioiden äärellä ollaan. Huokaisin ja mietin, että whatahell, menee se yksi kokeilu tässä jatkumossa. Pari kiloa siitä korkeintaan tulee.
Heh. Tulikin valaistuminen.
Kun ei taidakaan olla kyse siitä, miten pitäisi syödä. Alan pikku hiljaa, kuukauden alun jälkeen ymmärtää, että taitaakin olla kyse siitä mitä haluan syödä. Milloinkin. Ensin tuli ohjeet: punnitse ja syö. Puhdasta ruokaa, vain oikeita asioita, mitä nyt voisi kuvitella ihmiskropan kaipaavan. Lihaa ja kasviksia, marjoja. Vähän (tai aika paljonkin) rasvoja. No eipä paino tippunut. Kummastelin, miksei ruokavaliossa ollut jokapäivälle jokaiselle aterialle paria palaa tummaa suklaata, kun söinhän ne kuitenkin. Sama olisi ne kirjata sinne ohjeisiin. MUTKU!
Sitten kahden viikon puhtaiden syöminkien jälkeen koitti juhlapäivä: Muutto! Etukäteen odotettu ja pähkäilty herkkupäivä. Tänään pitsaa (toki gluteenitonta) ja karkkia! Mums! Hekumoin jo etukäteen, sitten huomasin potevani morkkista jo etukäteen. Vatvoin: jos syön, niin sitten! Jos en syö, niin mitäs sitten! Ei tehnyt mieli, mutta pohdin siinä, johtuuko mieliteottomuus ennakoidusta syyllisyyden tunteesta (luultavasti) vai oikeasti siitä, että kehon ravinne(ja tummasuklaa-)varastot olivat kuin ihmeen kaupalla täyttyneet? Tsiisus, onko tämän niin vaikeaa, tuskastuin. Nälkäisenä sitten pistelin pitsaa (toki gluteenitonta) naamariin, kun muutakaan ei muuton keskellä ollut saatavilla. Muutama karkki kyytipojaksi. Näytinpäs itselleni, että eipä siihen kuole, jos joskus. Eikä tätä lasketa repsahdukseksi, kun oli tietoinen valinta. Hah! (Tärkeä oppitunti!)
Eipä ole tehnyt karkkia sittemmin mieli, mutta kylässä ollessa otan vähän jotain tarjottavia, kun en halua tehdä asiasta mitään numeroa. Yleensä pystyy valitsemaan kuitenkin siten kuin itse haluaa ja niistä muutamista palasista nyt selviää hengissä, eikä olokaan yleensä niiden jälkeen ole helvetin esikartanoa pahempi.
Olen tuon muuttopäivän jälkeen prosessoinut asiaa monelta kantilta. Oman kehon kuuntelu on pirun vaikeaa, kun sen vienon äänen peittävät mummojen sinnikkäät äänet: "syö,syö,syö, ihan sinua varten leivoin ja tein. Eikö nyt kelpaa (=et rakasta minua)!" Ruualla rakastamista ja syyllistämistä on harrastettu ainakin meidän suvussa kautta aikain. Vai onko se vain minun pääni ja tunteeni, joka syyllistyy turhaan? Myös ala-asteen aikaisten kiusaajien äänet liittyvät kuoroon: "lauta, lauta! Tuommoinen tikku!" Vanhempien perhetuttu kutsui minua Mylläriksi, kun olin pikkutyttönä tanakka (ja kun sain lopulta selville, että tämä Mylläri oli tosi isokokoinen ja tanakka jääkiekkomaalivahti, loukkaannuin niin verisesti kuin itsetuntoonsa kolauksen saanut pikkutyttö vaan voi). Kasvata siinä nyt sitten tervettä kehonkuvaa.
Sairaaksi tämän kaiken tekee se, että en edes ole ollut selvästi ylipainoinen ikinä. Normaalipainon rajoissa kaiketi, urheillut ja hyväkuntoinen, kympintyttö, suorittaja, miellyttäjä. Semmoinen paketti. En nyt ihan mikään rauniokaan taida olla, mutta kyllä vaan pistää miettimään, mikä yhteiskunnassa ja ihmisissä on pielessä, kun terveet lapset ja nuoret alkavat kipuilla painonsa ja ulkonäkönsä kanssa.
Nyt olen ottanut pieniä askelia kohti ihanampaa kehonkuvaa, itselleni. Tärkeinä kannustimena toimivat pienet tyttäreni, joille en missään nimessä halua antaa minkäänlaista vääristynyttä kuvaa naisena olemisesta. Myös mieheni, joka kehuu minua syyttä ja syystä lähes päivittäin, toimii inspiraationa tälle ajatuksenruukkaukselle: hän kun pysähtyy hetkeen, syö kun on nälkä ja käy salilla jotta nälkää tulee. Minun silmiini hänellä on tosi tervehenkinen kehonkuva ja ajatus syömisestä ylipäätään (se ei ole mikään juttu, vaan ruokaa on mahtava laittaa ja siitä pitää nauttia, mieluiten seurassa. Yksin syöminen on lähinnä yhtä säälittävää kuin kalsarikännien kiskominen).
Lisäksi tämä alussa jo mainittu Alku. Olkoon se uusista aluista tällä saralla viimeinen, koska olo on niin hyvä, ettei paluuta entiseen taida enää olla. Vaa'asta olen pysynyt kaukana, mutta niin myös sokerista, maitotuotteista ja viljoista (myös gluteenittomat) paria poikkeusta lukuun ottamatta. Mitään radikaalia tämän kuukauden aikana ei ole tapahtunut, ja siltikin: kaikki on muuttunut. Minun suhtautumiseni ruokaan, elämään, liikuntaan... Kiukustumiset, uhmaikäisen tunneryöppyyn mukaan meneminen on kuin ikävä muisto vain, vähän kuin rakko joka on jo alkanut parantua. Sokerista eroon ja mielenhallinta kaupan päälle, ei paha! Ennen-jälkeen (tai siis nyt) kuvia tai painoja ei ole esittää, olo olkoon mittari vaikka subjektiivinen onkin. Mutta miten tässä näin kävi, tämähän oli ruokavaliovalmennus???
Ihan itselle raportoinnin valossa jotain faktaa lienee syytä laittaa kehiin: pituus 170cm, paino (kun viimeksi kävin melkein kk sitten): 69 kg, vaatekoko m-l/38-40, vatsan alaseutu löllö: sisältää nahkaa, rasvaa ja jotain tuntematonta materiaa synnytyksen jäljiltä, rinnat: täynnä maitoa ja ympärys rintaliiveissä 80 (en valitettavasti voi kehua massiivisilla lihaksilla), ratsarit: uuf, don't open that door.
Nyt olen sitten syönyt raakakakkuja kaksin käsin reilun viikon ajan. Ihan koska on tehnyt mieli. Vaa'alla en ole käynyt, hyvinhän nuo housut tuntuvat vielä mahtuvan. Amen sille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa, beibi!