Lisää nautintoo sun päiviin

Olipa kerran Suvi, joka oli lukemassa kirjaa lasten ruokailukasvatuksesta Ranskalaiseen malliin (Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? -Karen Le Billon), kun hänen silmänsä avautuivat eräällä lounaalla mummon luona.

Ei näköjään riittänyt, että hän ahdistui syömisestä itse omassa päässään ja koki syyllisyyttä syömisestä, syömättä jättämisestä ja monesta asiasta sillä välillä. Hän näköjään oli viekkaasti siirtämässä omaa ajattelumalliaan pienelle tyttärelleen, joka  nautiskeli mummon esille laittamista herkuista. Suvi huomasi kierolla tavalla ajattelevansa, että rajoittamalla pikkuisen nautiskelua lapsesta kasvaisi terveystietoinen aikuinen. Väärin! Hänestä kasvaisi ruokailuunsa ahdistuneesti suhtautuva äitinsä mielen jatke, jollei ihmettä tapahtuisi.

Suvi tarkasteli mielessään käytöstään ja omia ajatuksiaan muutaman viime päivän ajalta, ja huomasi saman kaavan jatkuvan koko ajan: kun lapsi sai herkun (pienen palan suklaata tai pienen tikkarin), tämä natsimutsi sai varmasti eleillään ja ilmeillään tehdyksi selväksi, että herkuissa on jotain syntistä, jotain kiellettyä ja paheksuttavaa, vaikka suu sanoisikin toista. (toim huom. meillä ei todellakaan herkutella perinteisesti tarkasteltuna usein). Seuratessaan käytöstään Suvi huomasi myös omassa suhtautumisessaan ruokaan olevan paljon vinksahtanutta: erilaisilla ruokarajoituksilla hän haki hyvä oloa ja joskus siinä onnistuikin. Silti ruuan määrä tuntui olevan enemmän pahaa oloa aiheuttava tekijä, kuin itse ruuan laatu tai sisältö sinänsä (koska nyt puhutaan kuitenkin mittapuulla terveellisestä ruuasta). Herkkuihin tai sellaisiksi luettaviin kuului aina näemmä rutkasti syyllisyyden tunteita, ja ne piti hotkaista nopeasti (ettei kukaan, saati itse, ehtisi huomata tätä tapahtuvaa vääryyttä). Vauhdikkaan syömisen takia tuli usein syötyä liikaa, josta seurasi paha olo, morkkis ja pahimmassa tapauksessa kontrollin tiukkeneminen, kunnes taas.

Kuvassa mansikkaclafoutis. Ohje löytyy entisestä blogistani, täältä.

Kiero toimintatapa oli saatava päätökseensä, Suvi päätti. Hän otti pöydästä karjalanpiirakan(viljaa, apua! gluteenia, apua! maitoa, apua!) , laittoi sen nätiksi päällisineen ja söi maistellen hitaasti. Hyvältä maistui, miten tutulta ja turvalliselta. Mutta se jäi siihen yhteen. Jälkiruuaksi hän otti vielä puolikkaan letunkin (vehnää, apua! gluteenia, apua! maitoa, apua!), laittoi päälle mansikoita ja jäätelöä. Keskittyi maistelemaan. Antoi pienokaisellekin, kysyi miltä maistuu ja onko hyvää. Nauroi pienen kanssa letun hyvää makua ja sokerin rousketta hampaissa. Jäätelön pehmeyttä, mansikoiden makeutta ja pientä happamuutta. Ja mietti mielessään vähän, että kärvistellään myöhemmin, jos seuraamuksia tulee (gluteeniton ruokavalio kun on ollut tosi tiukka jo jonkin aikaa). Mutta nyt nautitaan.

Kului tunti, kului iltapäivä ja seuraava päivä. Mitään seuraamuksia ei tullut.

Mieli oli hyvä. Annoskoot olivat olleet pienehköt, ruokaa ja herkkuja maisteltu antaumuksella. Vaikka tämä meni näin, ei tarvitsekaan mennä toiseen ääripäähän ja laittaa ruokarintamalla ranttaliksi, ymmärrän nyt. Ei niitä tuollaisia herkkuja tarvitse joka päivä syödä, koska olo on nykymallillaan syyllisyyttä lukuunottamatta oikein hyvä, lisäksi gluteenittomalla ja pääsääntisesti vähämaitoisella syömisellä iho atooppinen iho pysyy paremmassa kunnossa, sekä minulla että lapsella. Mutta että kaikkea ei tarvitse itseltään kieltää, voi olla ruokarintamalla armollinen, huoleton ja kuunnella kehoaan. Herkuttelulla on paikkansa!

Jos onnistuisi oppimaan itse, ja siirtämään rennon, perusterveen suhtautumisen ruokaan näille pikkuisillekin. Ahdistumisessa kun ei taida olla mitään terveellistä.

Ja se kirja? Ranskassa ajatellaan kirjailijan mukaan, että ruoka on ennen kaikkea mielihyvänlähde, ei huolen aihe. Ja että terveelliset ruokatavat voidaan oppia ahdistusta herättämättä. Siinä missä esimerkiksi Yhdysvalloissa (ja sitä myöten myös Suomessa), ruokaa ajatellaan milteipä medikalisoituna; ruoka on pääosin proteiinia, hiilareita ja rasvaa, sillä voi joko sairastuttaa tai tervehdyttää itsensä. Ranskassa syöminen on nautintoa ja ihmisten yhteinen ilonaihe. Olisiko minunkin lautasellani jatkossa ravitsevaa ruokaa? Värejä, tuoksuja, makuja? Vivahteita? Niin hyvää, ettei sanotuksi saa?

Pohdiskelen mielessäni hienosäätöä. Että kaikki ei ehkä (tässäkään) asiassa ole niin mustavalkoista. Että mitä jos opettelisi hienosäätämään sen sijaan, että säntäilisi ääripäästä toiseen, kontrollista leväperäisyyteen ja takaisin. Että jos muuttaisi jotain pientä, kuulostelisi miltä tuntuu ja miltä näyttää. Kysyisi vaikka niiltä pieniltäkin, ehkä jopa mieheltä. Ja sitten taas, uudelleen. Tasapaino on niin herkkä asia, että eihän perillä voi olla ikinä. Elämäntilanne muuttuu, välillä on stressiä, välillä ei. Välillä on pieniä lapsia, sitten ne kasvavat. Välillä hormonit jylläävät miten milloinkin, silloin tarvitaan varmaan muuta kuin tasaisempina aikoina. Ja kaiken yllä pitäisi mielessä, että itse matkasta on tehtävä miellyttävä ja ihana, että kokeilisi ihania asioita, hyvää ruokaa, rakastettavia ihmisiä, villiä huolettomuutta ja arkista herkkyyttä. Antautuisi välillä.

Että ihannepainon sijaan tavoittelisikin tasapainoa.

Jos "Kuinka kasvattaa bebe" teki minuun lähtemättömän vaikutuksen suhteessa olemiseeni äitinä, niin tämä kirja saattaa hyvinkin tehdä saman suhteessa minuun syöjänä. Eivät lapset taida olla ainoita, jotka tarvitsevat ruokakasvatusta...

Tsuida duida

Aamu kuudelta jo aurinko armas nousi, kun poljin kohti uimahallia. Oli aika todellisen vesikasteen; Talentriathlonin ensimmäisen uimatekniikkatreenin! Laskeskelin siinä pyöräillessäni, että on aika tarkalleen vuosi siitä, kun viimeksi olen uinut kunnolla (kesän lillutteluja rannassa maha pohjaa viistäen ei lasketa). Muutenkin uintini on "pysyn pinnalla, mutta tukehdun"-tasoa, joten pitkä on matka kohti elokuun koitosta! Sehän triathlonissa ja siihen treenaamisessa niin jännää onkin: koko ajan mennään niin kauas omalta mukavuusalueelta, että hippulat vinkuu ja soitto soi.

Meidän porukan aamutreenit on aina aikaisin aamusta, jotta urheiluun hurahtaneet ihmisparat pääsevät ajallaan töihin ja tai kotiin ennen lasten heräämistä, aivan kuin mitään ei olisi aamun hämärinä tunteina koskaan tapahtunutkaan. Itselläni on se tilanne, että pääsen kyllä aamusta hyvin treenaamaan, kunhan olen vailla kasi kotona laskemassa Murun töihin. Lapsista otetaan koppia ja läpsystä vaihto-taktiikka tuntuu olevan tuttua monessa muussakin harrastavassa perheessä... ja hyväksi koettu tapa toimia :)

Minä Kuopion uimahallissa. In my dreams.  Kuva tästä.

Tätä uintia vartenhan minun piti valmistautua asiaankuuluvasti: uuden uikkarin hankinta oli ollut agendalla jo jonkin aikaa. Kysymys numero 1: MIKSI kaikki vauhdikkaampaan menoon tarkoitetut uikkarit ovat rumia??? Jos ajattelee konseptia: maaliskuun kelmeänä menet loisteputkin valaistuun kaupungin uimahalliin uimaan, vähintä mitä voit vaatia on kaunis uikkari. Tilanne on kuitenkin tämä: tarjolla on mustaa, tumman sinistä (rypytyksillä tai ilman) sekä kolmella raidalla varustettua mallia. Missä ovat Hawaji-värit, mehukkaan auringonlaskun sävyt ja tuulessa huojuvat palmut? Missä kauniit leikkaukset? Tai nyt huijaan: löysin yhden hyvän eräästä nettikaupasta, mutta kokoja ei enää ollut. Nyt sitten kyseinen nettikauppa kääntää veistä haavassa mainostamalla juuri kyseistä uikkaria facebook-seinälläni. Aaargh! Löysin kyllä lopulta uikkarin, ja itseasiassa ostin sitten samalta seisomalta kaksi; ajatuksissani olen kohtaihanjustiinsa niin aktiivinen uimari, että altaassakin vaihtelu virkistää. Ja koska molemmat kappaleet olivat tarjouksessa, säästin käytännössä.

Kukaan ei tietenkään halua ottaa itsestään maaliskuista uikkarikuvaa, mutta jos näin jostain syystä olisi päässyt käymään, sitä ei kuitenkaan halua julkaista.  Joten säästän teidät painajaisilta taikinankelmeästä uimalasipäisestä aamuameebasta. Tyydyn toteamaan uikkarin olevan sininen ja pantterikuvioinen.

Mutta, takaisin treeniin, joka kaiketi oli nyt pääasia (tosin, treenaamisen tulee olla hauskaa ja tuottaa elämäniloa, joten asusteiden merkitystä ei sovi väheksyä). Vuosi sitten triathlonkoulun ykkösrundi koostui lähes kokonaan uinnista: meillä oli kymmenisen kertaa ohjattua tekniikkatreeniä. Silloin opettelin ensi kertaa uimaan oikeasti (mutta klipsi nenässä kuitenkin, en nyt ala riskeeraamaan sillä, että nenään menisi vettä). Koska alkutila oli suorastaan olematon, kehitys oli nopeaa. On todettava, että tämän vuoden aikana olen taantunut. Erotus alkutilaan on analyysini mukaan kuitenkin seuraava:
a) vesi elementtinä ei pelota
b) vaikka nyt tuntui, että hengitys on tosi vaikeaa ja tukehdun, minulla on vakaa usko sen helpottumiseen, kun vain käyn harjoittelemassa. Tämä on iso ero!
c) eilen huomasin keskivartalotietoisuuden myös vedessä olevan aivan eri tasolla! Tunnistan syvät lihakset ja jopa hallitsen niitä paremmin!
d) vedessä voi leikkiä, altaassa ei olla vain suorittamassa. Ennen muiden tuloa eilen delfiinisukelluksia, kuperkeikkoja ja kelluntoja. Kaikki tämä muistutti puistossa pelleilyä, elementti vain oli eri. Iso peukku!

Voisko aamutreenin tehdä täällä? Kuva tästä.

Teimme treenissä savolaisen teräsmiehen suunnittelemia harjoituksia. Jokainen sai yksilöllisiä vinkkejä oman tekniikkansa parantamiseen, lisäksi saimme hyviä ajatuksia yleisestä uintitekniikasta: minä en ainakaan ollut tiennyt, että uinnissakin voimantuotto lähtee lähes yksinomaan keskivartalosta, käsillä vain "otetaan vedestä kiinni" ja ohjataan menoa voiman lähtiessä selästä ja kyljistä. Vau!

Ja todellisuus lienee lähempänä tätä.... Jaiks. Kuva täältä.

Kehonpainoharjoittelun myötä olen oppinut miettimään ja kysymään asioita, jotka ennen eivät ole pälkähtäneet päähänkään, kuten mistä voimantuotto liikkeeseen lähtee, millä lihaksilla liikettä tuetaan tai missä rytmissä hengitys kulkee sisään ja ulos. Nämä kaikki tukevat liikettä -eikä tavoite ole enää uida mahdollisimman montaa altaanväliä niin nopeasti kuin pystyy, vaan uida teknisesti paremmin jokainen väli jonka ui. Voi ihan fiilistellä uidessaan, että missä tämä tuntuu, miltä hengitys tuntuu, miltä virtaavuus tuntuu. Ennen huomasin ajattelevani, etten pääse kovempaa, kylläpä hapottaa ja että tukehdun tukehdun tukehdun. Kyllä tästä siis on suhdanne ylöspäin! Mutta kuten sanottua, kyllä on pitkä matka siihen, että elokuussa pääsen maankamaralle.... Kuulemma uimassa olisi hyvä käydä tässä vaiheessa vuotta vähintään kerran viikossa, ja toukokuulta uintitreeniä pitäisi saada ohjelmaan selkeästi enemmän. Hmm, alkavat ilmeisesti meikämimmin urheilumäärät kasvaa jatkossa entisestään :)

Kehon painosta

 

On painoa ja painoa. On sitä vakuutusyhtiöiden ja sairaanhoitoviranomaisten määrittelemää ihannepainoa (onko BMI tuttu?) ja sitten on ihmisen hyvinvointipainoa (,jolloin henkilö voi hyvin nahoissaan), on tavoitepainoa ja on painoa, jota nostetaan. Paino on mitattava suure; on kiloja joita kannetaan, kiloja joita tiputetaan ja kiloja, joita nostetaan ja joiden kanssa kyykätään. On kiloja joista halutaan eroon, samanaikaisesti kun salilla halutaan lisätä kiloja tankoon tai lihaskiloja kehoon. On kiloja ja on kiloja; höttökiloja ja voimakiloja.

Saman verran se kilo painaa, usko tai älä. Mutta hallitsetko sitä, on päivän pohdiskelun aihe.

Tästä innostus lähti. Tempputorstai ja havainto omasta kömpelyydestä vähän sisuunnuttikin.

Harjoittelu jatkuu, aina vähän kerrallaan ja eri paikoissa.

Vuoden vaihteen tienoilla kävin läpi PT:n kanssa projektin, jossa höttökilot vaihtuivat lihaksiin. Voimat kasvoivat, oikeinpa mitattuna! Olin tyytyväinen ja fiilistelin lihaksia, jotka alkoivat tuntua ihonalaisen epämääräisen aineksen alla. Huomasin silitteleväni niitä ja ihastelevani välillä ääneen. "Kato Muru, kato. Eikö ookin hieno haukkarin alku?" Jaksoin paremmin kantaa kauppakassit ja lapset portaissa (ranskalaisen kuntoilun helpoin aste: muuta hissittömään taloon =pakko kulkea portaita ylös alas ja kantaa kaikki roudattava mukaa lapsista kauppakasseihin, vauvankoppaan ja mihin milloinkin). Salilla oli kivaa ja rauta nousi. Räyh, täällä yksi voimainsa tunnossa oleva nainen, hei!

Viimeisemmäksi käytiin tiistaina aamujumpalla työkavereiden kanssa. Kahvia koneeseen ja päiväksi istumaan? Onneksi välillä on muitakin vaihtoehtoja aloittaa päivänsä! Veri kiertää kohisten ja pää sauhuaa ideoita!

MUTTA. Tarkastellessani sisintäni huomasin pari pientä vivahdetta. Aika perustavaa laatua olemukseltaan. Lähtökohtaisesti minua ei kiinnosta saada lisää lihaksia. Naiskauneusihanteeni on solakka, ei tanakka tai roteva. Kurvikaskin mieluummin, ei muskulöösi. Lihaksen ja absoluuttisen voiman sijaan minua kiinnostaakin syvimmiltään toimintakyky: se mihin pystyn ja mihin en pysty. Miten siis hallitsen sitä voimaa, mikä minulla on. Ja hyvinvointi, jatkuva paremminvointi. Ajatuksella, että siinä missä kunnianhimoinen haluaa olla paras, intohimoinen haluaa olla aina parempi.

Maailmalla ja täällä Pohjolassakin suuressa nosteessa oleva kehonpainoharjoittelu on saanut tukevan sijan mielessäni. Olen saanut maistiaisia ensin tunneilla Huipulla ja ottanut harjoitteita ihan jokapäiväiseen elämääni kuin huomaamatta. Ennen törötin puistossa väkipakolla iPhonea selaillen ja mietin koska kehtaisi sanoa typykälle, että lähdetäänkö jo kotiin. Viimeksi menikin puolitoista tuntia leikkiessä, kiipeillessä ja pomppiessa ihan siivillä. Tyttö jo sanoi, että äiti on nälkä, mennäänkö kotiin. Kehonpainoharjoitteissa kun on se idea, että niitä voi tehdä missä vain, vaikka vähänkin kerrallaan. Jokainen voi tehdä oman tasonsa mukaan, ja variaatioita kyllä löytyy kokeneellekin!

Kyllä keho painaa ihan tarpeeksi. Kuten naaman väristä voi päätellä, ei tarvitse itseään liian helpolla päästää.

" Ja jos on liian helppo, voi tästä sitten nostaa toisen jalan ilmaan. Ja sitten molemmat." No ei liikahda jalka, milliäkään ilman romahdusta :O

Meidän Talentriathlonkoulun ohjelmaan kuuluu Talenträäkki-nimellä kulkevia kehonpainotunteja, jossa ajatuksena on tarjota ideoita omaehtoisen harjoittelun monipuolistamiseen; niin kuin aiemmin olen todennut, triathlonlajit kun ovat itsessään melko suoraviivaisia. Lisäksi olen käynyt Huipulla Petrin vetämillä kehonpainotunneilla sekä yritysporukalla (viimeksi eilen) että ihan viikko-ohjelmaan kuuluen. Kerta toisensa jälkeen huomaan miettiväni miten järkyttävää on, että oman kehon hallinta on niin kömpelöä, tönkköä ja heikoilla pohjilla. Että mihinkä hittoon tässä lisäpainoja tarvitaan, kyllä nämä omat nykyiset kilot painavat ihan tarpeeksi. Oman kehon painon kannattelu ja hallinta on ihan eri juttu ja eri tavalla motivoivaa, kun suoraviivainen kyykky omalla painolla + oman painon verran lisäkiloilla lastattuna. Tämä on vain minun mielipiteeni ja molemmilla on paikkansa ja hyötynsä... mutta jos motivaatiosta puhutaan, niin nyt valitsen edellisen.

Ranteet joutuvat koville, niitä on hyvä jumpata ja vahvistaa.

Osana elämänilon tavoittelun projektiani yritän löytää kosketuksen leikkisämpään puoleen itsessäni, ja sallia sen olemassaolon ja esilletulon. Huomasin perinteisen salitreenin lähestyvän suorittamista ja "pitäis"-ideologiaa (vaikka aina tosi tyytyväinen olinkin sekä tekemisen aikana että etenkin sen jälkeen), mutta monipuolisuus on valttia! Kuulin eräältä salikaverilta, että Petri oli tehnyt hänelle ihan kehonpainoharjoitteisiin ja liikkuvuuden parantamiseen pohjaavan harjoitusohjelman. Kellot soittivat riemullisina päässäni, ding dong, voisko olla yksi semmoinen kiitos! Kysyinkin jo tarjousta moisesta hauskuudesta, katsotaan mitä tuleman pitää!

Ihanaa päivää kaikille, kesää odotellessa!

Anna mun kaikki syödä

Eilisen Hesarin Lauantai-osiossa oli juttua ihmiselosta eri vuosikymmeninä. Eräs kohta 40-luvulta syöpyi sieluuni ja aiheutti päänsisäistä pohdiskelua. Se meni jotenkin näin: Taina oli ollut sodassa lottana, jonka perusteella hän oli oikeutettu B-korttiin elintarvikeostoksia varten. Sillä sai peräti 150g voita ja nelisensataa (n. 400 g) lihaa kuukaudessa.

KUUKAUDESSA!

Kun aloin karpata noin 7 vuotta sitten ja nytkin Alun myötä paleohkolla ruokavaliolla, jota koko perhe enemmän tai vähemmän noudattaa, meillä menee 400 g jauhelihaa jo kahdella aamiaisella. Jos puhtaasti Alun mukaisella ohjeistuksella mentäisiin, meillä menisi tuo 400g jo yhdellä aamiaisella (minä 150g, mies 200g ja lapsetkin haluavat usein murusia noprattavakseen). Että silleen. Lisäksi protskuja syödään samat määrät lounaalla ja päivällisellä (Alun mukaan vielä iltapalallakin, mutta itse en pysty; olen jakanut päivän viimeisen ruuan iltapäivän välipalaksi ja iltapalaksi, joilla usein syön marjoja/hedelmiä ja jos kyse treenin jälkeisestä syömisestä, ehkä riisikakkua ja kananmunaa tai muuta hiukan tuhdimpaa). Koska maitotuotteita ruokavalioon ei kuulu ja palkokasveja ei suositella, protskut tulevat pääosin lihasta, kalasta ja kananmunasta. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi ihmisten koko kasvaa vuosikymmenien aikana (siis muutenkin kuin lihavuusmielessä) ja miksi kaikki rahat menevät ruokakauppaan. Puhumattakaan tämän kaltaisen ruokavalion eettisyydestä: lihakilon tuottaminen kun on äärimmäisen paljon resurssitehottomampaa verrattuna kasviksiin/viljoihin jne.

Ruokasuosituksista puhuttaessa monesti kuulee sanottavan ohjeen "syö vain ruokaa, jonka mummosi tunnistaisi ruuaksi." Ihan hyvä ohje muuten, mutta keskustelinpa sitten oman mummoni kanssa hänen "ruokavaliostaan" parikymppisenä. (Ensinnäkin mummoa selvästi nauratti koko asiayhteys; hänen mielestään kun "valio" edellyttää lähtökohtaisesti valinnanvaraa. Hyvä mummo!) Hän oli muuttanut maalta kaupunkiin töihin, piikomaan parempiin perheisiin, ja asui alivuokralaisena pienessä kopperossa. Maalla oltiin toki kasvatettu omat kasvikset ja viljat, kerätty marjat, kalastettu ja metsästetty. Mutta kaupungissa, työläisenä, rahat riittivät juuri ja juuri pariin ruisleipäviipaleeseen päivässä. Aamulla mummo söi yhden viipaleen ja illalla pitkän työpäivän jälkeen toisen. Silloin tällöin puuroa, ja kesäaikaan hiukan paremmin kasvispuolta. Kotona sai syödäkseen, mutta sinne ei ollut varaa eikä mahdollisuutta joka viikonloppukaan lähteä kyläilemään, eikä vanhemmilla ollut varaa rahallisesti tytärtään auttaa. Kylmäsäilytysmahdollisuuksista pienessä vuokrakopperossa ei ollut tietoakaan, joten kotoa ei voinut ruokaa kaupunkiinkaan kuskata -mitä nyt äidin pyöräyttämä ruislimppu tahi puuroryynejä kulki nyssäkässä onnikalla matkustaessa kaupunkiin päin.

Ilmankos ruualla rakastaminen onkin mummolle luontaista ja arvokasta: kun itse on elänyt ihan oikeassa puutteessa ja nälässä, haluaa omilleen tarjota parasta mitä osaa ja pystyy: herkullista ruokaa, leivonnaisia ja mahan täydeltä rakkautta.

Porkkanaleipää paleosti: raastettua porkkanaa, kananmunaa, loraus öljyä ja mantelijauhoja sotketaan. Taikina kaadetaan pellille tai vuokaan. Pinnalle ripaus sormisuolaa ja uuniin: 225 astetta noin vartti.

Ajat ovat toiset, mutta en voi olla pohtimatta oman aikani ruokavaliouskontoja. Minun on joka ikinen päivä mahdollista valita mitä syön, usein "mitä tekee mieli", eikä koskaan tarvitse syödä, jos jostakin "ei tykkää". Omilla valinnoilla vaan on mahdottomasti seurauksia, eettisiä, taloudellisia, moraalisia, työllisiä, hyvinvoinnillisia.... Asiassa on vain yksi mutta. En ole koskaan voinut paremmin kuin syödessäni näin. Puhtaita ruokia, lihaa, kalaa, tosi paljon kasviksia ja marjoja.

Olen kuitenkin huomannut viime aikoina, että liha alkaa tursuta välillä korvista ulos. Sitä tulee syötyä lähes kaikilla aterioilla jossakin muodossaan. Olenkin alkanut pohtia kokeilua itselläni: miten voisin, jos ainakin vähentäisin kerralla syötävää lihan määrää ja opettelisin kokkailemaan täyttävää ja hyvänmakuista ruokaa myös pelkistä kasviksista tai vaikka kananmunan kanssa, niitä kun saa jo kaikkialta esimerkiksi luomunakin. Tuskimpa se ainakaan vie minua ojasta allikkoon tai elämää huonontaa...

Kaunis purkki on otettu uusiokäyttöön sormisuolapurkkina.

Kokeilu alkoi eilen. Alla Kippari Kallen sopan nimellä (Sarjassamme "näin saat lapset syömään vihreitä asioita." Nimeä ne oikein.) meillä kulkeva pinaattikeiton ohje.

Kippari Kallen soppa

750g kukkakaalia (esim pakasteesta tai tuoreena)
500 g pakastepinaattia
vettä niin, että noin puolet kasviksista peittyvät (loput kypsyvät höyryssä)
1 tlk kookosmaitoa
mausteita (esim. suolaa, pippuria, kirveliä jne)

päälle keitettyjä kananmunia ja sormisuolaa

Ohje on simppeli: keitä kaikki kypsäksi, lisää kookosmaito ja soseuta sauvasekoittimella samettiseksi. Lisää mausteet, kiehauta. Tarkista maku ja tarjoile keitettyjen kananmunien kanssa.

 Vinkki: tulossa kirja-arvostelu....

Kel onni on... se onnen löytäköön

Tiesitkö, että tänään vietetään YK:n lanseeraamaa järjestyksessään neljättä onnellisuuden päivää. Päivä on jäänyt paitsioon kaikkien kumisaappaanheitonpäivien, korvapuustipäivien ja peräpukamapäivien joukkoon, mutta mielestäni onnellisuuspäivän aihe poikkeaa muista ratkaisevasti: tämän kaikessa pehmeydessään helposti höttöisen aiheen ympärille koostuu koko ihmiselämä, yhteiskuntien nousu ja tuho - ja siten se on epäselvyydessäänkin yksi kovimmista olemassa olevista mittareista. Tai ainakin pitäisi olla.

Aiheelle on antiikin ajoista asti omistettu puheita, runoja, ajatelmia. Omassa suo, kuokka ja Jussi -kulttuurissamme on nojattu enemmän selkä hiessä ja veressä rakennettuun, astetta kouriintuntuvampaan onneen siinä missä Etelä-Eurooppalaiset ovat ennemmin antautuneet hetkeen ja panostaneet aistinautintojen tuottamaan euforiaan. Kuitenkin tietyt peruspilarit ovat ihmisillä samat; kun elämän jatkumoon liittyvät perusasiat, nälkä, jano, kylmä, uni ja suvunjatkumiseen liittyvät aktiviteetit on saatu hoidettua siedettävälle tasolle, alkaa onnen tavoittelu.

Onni on kuitenkin ovela, koska abstraktiudessaan se karkaa kuin se kuuluisan punaisen langan pää. Nykyajan länsimaisille ihmisille on ominaista ajatus, jossa "kaikki on oikeastaan tosi hyvin, mutta en oikein ole onnellinen." Tunnistatko ajatuksen? Että jotenkin "pitäisi" olla onnellisempi? Tai ainakin siitä pitää puhua, miksi mikään ei tunnu miltään. Vai olisiko joku asia paremmin jotenkin toisin? Tämä pohdinta vie kuitenkin usein ojasta allikkoon. Niin kauan kun henkilö ei tiedä, mitkä tekijät ovat oman onnen ratkaisevia tekijöitä, ei onnea pysty saavuttamaan. Onni katoaa kuin pieru Saharaan, jos sitä yrittää tavoitella tietämättä mitä tavoittelee.

Onnellisuustutkimukset ovat moneen kertaan osoittaneet, että esimerkiksi varallisuus ei lisää onnellisuuden määrää -tietyn tason jälkeen. Kansaomaisemmin sanottuna raha menettää merkityksensä sen jälkeen, kun sitä on tietyn verran. Absoluuttista lukua on tietenkin mahdotonta sanoa, tason määrittää jokainen itse. Perushyvin toimeentulevilla ihmisillä asiat ovatkin niin hyvin, että onnellisuuden pohtimiselle on aikaa. Ja siitä löytyykin jo yksi avain onneen: tiedostamalla oman hyväosaisuutensa voi todeta, että ainekset perusonnellisuuden rakentamiseen ovat kasassa, kaikki mahdolliset onnistua ovat siis olemassa. Esimerkiksi päivän Hesarin haastattelemat henkilöt muutamasta maailman metropolista (Helsinki (kröhöm, metropoli?), Lontoo, Köpis) totesivat melkein yhdestä suusta asuinmaansa olosuhteiden vaikuttavan onnellisuuteensa. Olisipa kysytty myös vähemmän hyväosaisilta, oltaisiin saatu hiukan perspektiiviä.

Yksi yleisemmistä syistä heittäytyä life coachingin prosessiin on onnellisuuden tavoittelu. Ihmiset tulevat eri lähtökohdista, kaikilla on erilainen tausta ja omat kokemuksensa kannettavinaan. Onnellisuuden elementit ovat kaikilla kuitenkin lähtökohtaisesti samat: mahdollisuus toteuttaa itseään, tunne oman ajan hallinnasta (itsemääräämisoikeus), tunne perusturvallisuudesta, läheiset ihmissuhteet (parisuhde, perhe, läheiset ystävät -kullekin itselle sopivalla tasolla).

Coachina olen huomannut yhdeksi kaikkein toimivimmista onnellisuuden tavoittelun työkaluista kiitollisuuspäiväkirjan pidon säännöllisesti. Siinä henkilö hiljentyy joka ilta hetkeksi ja kirjoittaa ylös asioita, jotka ovat saaneet hänet kiitolliseksi sinä päivänä. Kannustan jatkamaan päiväkirjan pitoa alkuvaikeuksista huolimatta: kiitollisuuden aiheita kun voi olla vaikea keksiä tai nimetä. Tyypillisesti ensimmäisinä päivinä ja ehkä viikkoinakin listalla on konkreettisia asioita ja ehkä itsestään selvyyksiäkin. Sille on kuitenkin syynsä: jos vuositolkulla on kuluttanut aikaa sen miettimiseen, mitä itsellä ei vielä ole, voi olla vaikeaa kääntää katsetta astetta lähemmäs ja alkaakin kuunnella sisintään: mitä minulla jo on? Oman itsen heiveröinen ääni alkaa kuitenkin vahvistua, kun sitä kuuntelee. Jossain vaiheessa kiitollisuuden aiheita alkaa huomata jo päivän aikana, huomaa pysähtyvänsä hetkeen -lyhyeenkin- ja onnellisuus on kasvanut ainakin yhden askelen verran.

Jos tarkastelet listaa laajemmista onnen avaimista (mahdollisuus toteuttaa itseään, tunne oman ajan hallinnasta (itsemääräämisoikeus?), tunne perusturvallisuudesta, läheiset ihmissuhteet (parisuhde, perhe, läheiset ystävät -kullekin itselle sopivalla tasolla) saatat huomata yhteyden vielä yhteen isompaan asiaan: arvoihin. Perusarvot ovat ihmisillä yleensä samat, niiden tärkeysjärjestys vaan vaihtelee elämäntilanteen ja taustan mukaan. Omia arvojaan tarkastelemalla pääsee siis käsiksi oman onnellisuutensa ytimeen. Mitä enemmän omien arvojensa mukaan ihmisellä on mahdollisuus elää, sitä onnellisemmaksi hän itsensä todennäköiseksi tuntee. Tunnistamalla nämä oman onnellisuutensa osatekijät ja näkemällä niiden ilmenemisen omassa elämässään, on ihmisellä käsissään onni. Onni ei siis pysy pivossa kätkemällä, vaan näkemällä ja vaalimalla.

Onnellista onnellisuuden päivää!

Päätöksenteon logiikka - otsis 0 - 1

Päiväkausia mietin ja pähkäilin. Tänä aamuna olin vielä kahden vaiheilla. Vatuloin viimeiseen tinkaan asti päätöstä. Kyllä vai ei? Mitä jos en tykkäisikään? Entä jos en jaksa huolehtia siitä? Entä jos se luuhottaa? Miten se käyttäytyy hiotessa, salilla, tatamilla? Inspiraatiokuva oli kummitellut työpöydän nurkalla viikkokausia.

Lähtötilanne

Lopulta torhistauduin. Arvelin, että saattaahan olla, että ihmisellä on elämässä kaikki aika hyvin, jos pystyy uhraamaan näin eeppisen paljon energiaa ja ajatuksia sen yksinkertaisen asian jahkailuun, leikkauttaako otsatukkaa vai ei. Päättelin, että olin jo päättänyt otsiksen kohtalon siinä vaiheessa, kun se ensi kertaa pälkähti päähäni. Koska sellainen minä olen, koska sellaisia useimmat tuntemani ihmiset ovat. Pähkäilyn, jahkailun, toimeen tulemisen yrittäminen ilman ja vertailun tarkoituksena on vain perustella päätös järkevälle minällemme tai ehkä lähipiirillemme. Perustella se päätös, jonka tunne ja intuitio teki jo aikaa sitten, mutta jonka jostain kumman syystä koimme sosiaalisessa kontekstissa epäilyttäväksi tai sisäisesti ristiriitaiseksi. Pätee myös muuhun kuin otsatukkaan.

Syy, miksi otsis kovasti alkoi houkutella. Geeniarvonnassa ei ollut onnea paksun hiusrajan suhteen. Muodikas töpökampaus ei siis ole kovin imarteleva meikämimmillä. Mutta: muotihan ei ole sama asia kuin tyyli....

Note to self: ei auta, jos sitä nappia painaa kovemmin. (Harmi, jos puhelin olisi vahingossa melkein lentänyt seinään, tosi harmi.)

Joka tapauksessa, tukka lähtötilanteessa, kun sain aikuismaisesti hermoni hallittua. Suihkusta tullut ja auki harjattu malli, värjätty viimeksi yli 4 vuotta sitten, eli väri täysin oma. Kampaamossa oon käynyt syyskuun alussa (koska kasvatus, joten se senttikin pois kirpaisee, jokainen nainen tietänee tämän).

Joka tapauksessa, kun tämän tajusin, oli helppo kiikuttaa lehdestä repäisty sivu kaimalleni Suville Parturi-kampaamo Savoyhin ja kehottaa pistämään sakset naksumaan!

Ta-daa! Valmis! Harkitsen vielä raitoja piristämään ilmettä siihen saakka, kun aurinko taas luonnostaan vaalentaa. Nyt oli neiti nollavee mukana kannustamassa, joten...

Olen käynyt Suvin luona jo useamman vuoden. Savoy on ihana paikka ja Suvi on äärimmäisen taitava ammatissaan! Oma tukkani ei ehkä ole ollut vaativimmasta päästä, suurimmat haasteet liittyvät aina linjalle kasvatanko vai lyhennänkö (sentin) tai leikataanko otsis vai ei. Olen kuitenkin suositellut Suvia jo useammalle vaativammallekin kaverilleni, ja ovat tykänneet kovasti! Suosittelen siis myös teille kaikille lämmöllä, luottokampaja on naiselle yhtä tärkeä kuin punaiset korkkarit ja asiantunteva suutari (ja ystävä, jolla on hoviompelijan taidot).

Vielä pikatreffit kevään ensimmäisten torijätskien merkeissä Murun kanssa <3 Jotain ihanaa itselle -teema, check!

Miten teidän ihanaa itselle -tehtävänne etenevät? Omista ihanuuksista on aika helppo tinkiä tiukan paikan tullen, eikö vain? Mutta onko pakko? Onko se jatkuva toissijaisuus sen arvoista?

Hyvä elämä, parempi mieli

Olipa kerran aarrekartta, jossa oli teksti "haluan kirjoittaa itse hyviksi havaitsemistani asioista." Teksti luki vaaleanpunaisella, ja se kummitteli mielessäni, pulpahdellen esille siellä sun täällä, aamuyöllä, lenkillä, raukeana auringossa makoillessa. Niinä hetkinä, jolloin tietoinen mieleni ei painanut päälle ja huudellut otsasuoni pullistellen "tee jotain järkevää!". Kun sitten itse olin coachattavana reilu vuosi sitten ja otin tavoitteekseni elämänilon löytämisen, pälkähti jossain keskustelussa päähäni oivallus: reflektoin asioita kirjoittamalla. Otin sitten työkaluksi elämänilon etsintään tämän blogin... ja tässä sitä ollaan, vaikka oivalluksesta kirjoittamisen aloittamiseen menikin vielä aika kauan aikaa. Kirjoitellaan ja pähkäillään samalla. Blogia on klikattu koko sen olemassaolon aikana pian 10 000 kertaa, mikä on aika huikeaa mielestäni. Olen nöyrä ja iloinen, ja toivon hartaasti, että lukijat voivat löytää omaan elämäänsä ilon pisaroita tämän kautta, tai ehkä alkaa välillä pähkäilemään omaa elämäänsä siltä kantilta, että mitäs kaikkea siinä voisikaan olla? Minä sydän elämä, ainakin pikkuhiljaa ja useimmiten.

Kevät, oi kevät!

Luin uusimmasta Oliviasta juttua Hanna Gullichsenista (tosi vaikea sukunimi kirjoittaa! Piti luntata.), joka summasi hyvän elämän näin: "pitää nukkua, urheilla, syödä ja  nähdä läheisiä." Muistan hänen myös jossain ohjelmassa kiteyttäneen ruokailufilosofiansa niin, että "syön, kun on nälkä, ja juoksen jotta nälkä tulisi." Kuulostaa hyvältä elämältä minustakin! Tosin, omalla kohdallani lisäisin listaan vielä työskentelyn intohimoisesti. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tehdä työtään intohimolla, antaumuksella ja niin, että maanantai on siunaus, ei helvetillisen raadannan ensimmäinen askel.

Viikonloppuna kehtasi kyllä puistossa pällistellä kelin puolesta.

Pihasta löytyivät jo ensimmäiset nokkoset! Aion tänään käydä korjaamassa satoa ja tehdä vaikka nokkoslettuja. Metsästäjä-keräilijä herää minussa heti kevään tullen ja voi hyvin syksyn sienestyksen päätökseen saakka kunnes käy talviunille...

Koska haluan kirjoittaa itse hyviksi havaitsemistani asioista tässä blogissa, huomaan aihepiirien liikkuvan paljon Hannan kiteyttämien asioiden ympärillä: urheilua, hyvää ruokaa, läheisten tapaamista ja unta (tai oikeastaan sattuneesta syystä tällä hetkellä sen puutetta/katkonaisuutta/kaipuuta). Lisämausteena vähän työtä ja opintoja, jotka kokonaisuutena eivät ajallisesti tällä hetkellä haukkaa elämässäni suurinta osaa, mutta itse asiassa aika paljon kuitenkin. Tai mitä sitä nyt työksi laskee, eihän minulle mistään esimerkiksi tällä hetkellä makseta (paitsi kela leikkii maksavansa), mutta niin siinä käy, kun tekee työkseen sitä mitä haluaa: sitä vaan haluaa kehittyä, antaa itsestään ja ylläpitää osaamistaan. Coaching-valmentajaguruni Daniel sanoikin osuvasti: "jos ihminen on löytänyt oman intohimonsa, hän ei koskaan voi olla työtön. Maksetaanko hänelle tekemisistään palkkaa, on sitten aivan toinen juttu, mutta ratkaistavissa yhtä kaikki: intohimolla työtään tekevä usein kehittyy niin hyväksi, että hänen tekemisilleen on kysyntää.". Mikä on sinun intohimosi? Millä täyttäisit päiväsi, jos saisit päättää (älä kritisoi siellä! Ei muttia eikä sitkuja! Ihan oikeasti, mitä tekisit?)? Miten tekisit asioita? Ja olisiko tälle kysyntää?

Sunnuntain juoksulenkin (8km) jälkeen vedin pienet puistojumpat: eksentrisiä leuanvetoharjoituksia (ekaa kertaa romahtamatta suin päin alas, eli ilmeisesti kehitystä tapahtuu!)...

...erilaisia punnerruksia,...

...ja käsilläseisonta/liikkuvuusharjoittelua yläkropalle. Sitten suihkuun ja syömään perheen kanssa, kyllä tuntui elämä ihanalta <3

Mitä ajatuksia tai tunteita tämä herättää? Oman kokemukseni mukaan ajatusta vastustetaan aggressiivisesti ensikuulemalta. En syytä vastustajia, mutta olen herännyt pohtimaan, mitä se kertoo meidän yhteiskunnastamme? Olen kysynyt edellä olevia kysymyksiä monelta asiakkaaltani, ja saanut monenmoisia vastauksia. Kaikki yhtä oikeita, eihän tällaiseen kysymykseen ole väärää vastausta. "Ei pidä opettaa työnantajia saamaan ilmaista työtä", "ei kannata tehdä mitään, kun saa paremmin rahaa tekemättä mitään", "ei minusta ole yrittäjäksi", "pitäisi ensin keksiä hyvä idea", "en uskalla, se olen vain minä", "mahtava ajatus, mutta utopiaa". Kun esitän yllä olevan Danielin näkemyksen ja alamme siitä keskustella, ihmiset ovat kovin hanakoita heti kieltämään omat haaveensa tai intohimonsa. Ihan kuin ne eivät olisi tarpeeksi oikeita tai hyviä tai sosiaalisesti hyväksyttyjä. Kenen mielestä? Kenen ääni sinun sisälläsi kritisoi, vähättelee tai kehottaa hankkimaan "oikean" ammatin?

Olen ottanut näköjään tavaksi leipoa viikonlopuksi raakakakun. Tällä kertaa tuli leivoksia, joissa raakasuklaa-mantelipohja, päällä mustikka-mustaherukkamousseja ja koristeena lakritsinjuurijauhetta.

Minulle tuo Danielin lause iski syvälle sydämeen ja sieluun kuin tuhat volttia. Siinä pienessä luokkahuoneessa Arcadialla, muiden master coach-opiskelijoiden ympäröimänä, pahin pelkoni, "työttömyys" ja elämässä taloudellisesti pärjääminen, saivat kyytiä. Väliäkö sillä, oliko ajatus alun perin hänen omansa vai lainattu, minulle se hetki oli käänteen tekevä. Sillä hetkellä minä päästin irti pelosta ja aloin luottaa siihen, että elämä kantaa kyllä. Että minun tekemisilläni on jotain merkitystä tässä maailmassa.

Kenen äänen sinä voisit hiljentää tänään, ja miettiä mitä mieltä itse olet tästä ja tästä asiasta?

Ihanaa viikon alkua ja intohimoista maanantaita!

(Vinkkivinkkinen, mikäli konkreettista intohimoa kaipaa, suosittelen macaa kuuriluontoisesti. Testattu on, toimii. Olen myös lukenut, että saliharjoittelu painoilla edesauttaa naisilla testosteronin erittymistä, mikä taas vaikuttaa buustaavasti muuhun aktiivisuuteen. Tälläkin saattaa siis olla tekemistä asian kanssa. Luultavasti tällä pelastettaisiin monta väljähtynyttä suhdetta;) )



Juoksemisesta ja hetkessä elämisestä

Moni tuntemani urheilija, kuntoilija ja/tai fiilisliikkuja osuttaa pidemmät lenkit aina viikonloppuun. Loogisesti, kun aikaa on enemmän kuin arkipuurtamisen lomassa. Tämän sunnuntain kunniaksi haluan jakaa teille rakkaan ystävämme ja neiti kaksveen kummin ajatuksia juoksemisesta. Tämän kirjoitelman jälkeen aurinkoinen sunnuntai suorastaan huutaa lenkkipolulle! Olkaapa hyvät, vieraskynäilijänä Aaro, joka pähkäilee maailman ihmeellisyyksiä juoksulenkkien aikana ja lomassa sekä  opettaa työkseen nuoria vihkiytymään fysiikan ihmeelliseen maailmaan.

Minä pidän juoksemisesta. Paljon. Jos olen terve, käyn juoksemassa useita kertoja viikossa, ja
olen juossut kaksi täyttä maratonia sekä useita puolikkaita. Toukokuussa osallistun elämäni
ensimmäisen kerran niin sanottuun ultrajuoksuun, eli maratonia pidemmälle juoksumatkalle,
kun osallistun Kokkola Ultra Run –tapahtuman kuuden tunnin sarjaan. Vaikka lenkkeily
tuntuu nykyään olevan liikuntaharrastuksena suositumpaa kuin koskaan, niin säännöllinen
maraton- tai ultrajuoksu saa usein kanssaihmisissä aikaan ihmetteleviä kommentteja. ”Täytyy
olla kyllä päästään vialla, kun tuollaista vapaaehtoisesti tekee!” ei ole näiden kommenttien
joukossa mitenkään harvinainen.

Myönnän, että reaktio on varsin ymmärrettävä. Maratonmatkan pituus on 42,2 kilometriä,
eikä sen juokseminen ole ainakaan minulle ollut kummallakaan kerralla kivutonta saati sitten
helppoa. Mikä sitten saa minut monien muiden juoksijoiden tapaan käyttämään jumalattoman
määrän aikaa ja energiaa lenkkipolkujen tallaamiseen, kun saman ajan voisi käyttää vaikka
sählypeleihin, lukemiseen tai elokuvan tuijottamiseen jäätelön kera? Yritän tässä
kirjoituksessa kuvailla sitä omalta osaltani, ja aloitan kertomalla elämäni toisesta maratonista,
Vantaan maratonista syksyltä 2014.

Vantaan maratonilla juostaan sama kierros neljään kertaan, jolloin yhden kierroksen
pituudeksi tulee hieman yli 10,5 km. Reitti on hyvin tasainen ja kulkee osan ajasta katujen
varsilla ja osan puistoalueilla. Paikannusvirheen takia saavuimme naisystäväni Lauran kanssa
lähtöpaikalla aivan viime hetkillä, ja pujahdimme lähtöalueella vain paria minuuttia ennen
juoksun alkua. Meitä molempia jännitti, mutta juoksun alettua oma jännitykseni laantui
nopeasti. Tavoitteeni oli juosta jokainen neljästä kierroksesta hieman alle tuntiin, jolloin
kokonaisaika olisi hieman alle neljän tunnin. Se ei ollut kova tavoite senhetkiseen kuntooni
nähden. Todennäköisesti pystyisin hyvänä päivänä juoksemaan matkan nopeamminkin. Olin
kuitenkin tullut nauttimaan juoksemisesta, joten aikomuksenani ei ollut paahtaa matkaa
suurimmalla mahdollisella vauhdilla veren maku suussa sykkien.

En ollut koskaan käynyt Vantaan näissä osissa aiemmin. Juostessani katselin ympärilleni.
Huomasin erilaisia rakennuksia, puita, autoja, toisia juoksijoita, Jehovan todistajien Suomen
päämajan ja paljon muuta. Tunnustelin jalkojani, ja huomasin niiden voivan hyvin. Tunsin
sydämeni olosuhteisiin nähden rauhallisen sykkeen ja syvään henkeä vetävän palleani
kohoilun. Erilaisia ajatuksia, osa juoksuun liittyviä ja osa muita, pulpahteli mieleeni ja katosi
jonkin ajan päästä. Sää oli pilvinen mutta sateeton. Toisinaan mietin, että pääsenköhän
tälläkin kertaa maaliin saakka, vai pysäyttääkö äkillinen kipu tai muu hankaluus matkan
jossain vaiheessa. En kuitenkaan ollut asiasta kovin huolestunut. Se oli tulevaisuutta, ja juuri
tällä hetkellä juoksin yhdessä muiden kanssa eteenpäin happirikkaassa syysilmassa. Tunsin
oloni hyvin eläväksi, ja iloitsin siitä, miten kehoni hyrräsi tyytyväisenä eteenpäin.

Kuva: Aaro Eloranta

Kaksi ensimmäistä kierrosta menivät näissä tunnelmissa. Aikaa oli kulunut hieman alle kaksi
tuntia. Kolmannen kierroksen alkupuolella tunsin, miten väsymys alkoi hiipiä elimistööni.
Jalkoihini alkoi ilmaantua lieviä jomottavia kipuja. Ne eivät kuitenkaan olleet vaarallisia.
Ainoastaan harmittomia pikku oireita, jotka ovat tuttuja jokaiselle, joka juoksee säännöllisesti.
Väsymyksen lisääntyessä mielialani laski. Päähän alkoi ilmaantua ajatuksia siitä, että
jumalattoman pitkän matkan juoksemisessa rinkiä ympäri ei ollut hirveästi järkeä. En antanut
niiden häiritä menoani. Nämäkin tunteet olivat minulle tuttuja, ja tiesin niiden katoavan
aikanaan. Kolmannen kierroksen lopussa oloni oli väsynyt, mutta edelleen suhteellisen hyvä.

Neljäs kierros alkoi. Juostuani sitä noin kilometrin minusta tuntui, että vauhdissani oli
kiristämisen varaa. Arvelin, että fyysisesti kestäisin todennäköisesti juosta loppumatkan
nopeammin kuin mitä olin tähän mennessä tehnyt. Olin kuitenkin väsynyt, ja se väsymys
huusi minulle, että ”Et kai sinä hullu nyt ala enää tässä vaiheessa kiristämään!?” Päätin olla
kuuntelematta väsymystäni, koska tiesin sen todennäköisesti johtavan minua harhaan, ja
kiristin vauhtiani. Väsynyt kehoni huusi vastalauseita, varsinkin ensimmäisestä kierroksesta
lähtien oireillut oikea polveni. Tunnustelin kehoani ja arvioin, että mikään näistä kivuista ei
ollut vaarallinen. Jatkoin siis juoksuani.

Tämä neljännen kierroksen loppu oli yksi juoksuhistoriani hienoimpia hetkiä. Se ei ollut
tyhmänrohkeutta, vaan harkittua oman sisuni koettelua. Kehoni kestäisi kyllä. Ainoastaan
oma mieleni pystyisi pysäyttämään minut vakuuttamalla minut siitä , että minun kannattaisi
antaa valta väsymykselleni. En kuitenkaan antanut sille valtaa, vaan juoksin neljännen
kierroksen reilusti alle tuntiin päätyen henkilökohtaiseen ennätykseeni 3:49:12. Viimeiset
kilometrit olivat sekoitus väsymystä, kellon tuijottelua, oman väsymyksen voittamisesta
kumpuavaa haltioitumisen tunnetta ja jutustelua toisten yhtä väsyneiden loppukirittäjien
kanssa. Maaliin saavuttuani annoin hengityksen tasaantua loppukirin jäljiltä, vaihdoin pari
sanaa muiden toipumisalueella olleiden juoksijoiden kanssa ja aloin etsiä jostain tietoa siitä,
oliko Laura jo saapunut maaliin.

En juossut tätä matkaa todistaakseni mitään kenellekään. Voisin sanoa, että juoksin sen siksi,
että se oli hauskaa, mutta se ei antaisi riittävää kuvaa siitä, mitä juoksu minulle antoi. Juoksin
siksi, että näin tehdessäni tunsin itseni eläväksi. Juoksin sen sisäisen tyyneyden vuoksi, joka
seuraa kunnon urheilusuorituksesta lajista riippumatta. Juoksin siksi, että pääsin
naureskelemaan vitsejä laukovalle hauskalle ukolle, joka ohjasi juoksijoita eräässä
risteyksessä. Juoksin siksi, että vauhdin kiristäminen viimeisellä kierroksella täytti sydämeni
ylpeydellä siitä, että pystyin näkemään oman väsymykseni ohi ja voittamaan sen. Juoksin,
koska oli kivaa lähteä juoksemaan yhdessä Lauran kanssa, käydä juoksun jälkeen Amarillossa
syömässä ja nukahtaa hotellin sänkyyn keskellä päivää.

Jos ihmiset pystyisivät keskittymään nykyhetkeen, he olisivat paljon onnellisempia.
Intialainen runoilija Kalidasa on kirjoittanut runon, joka muistaakseni menee suurin piirtein
näin:

Elä tässä hetkessä, sillä se on elämä itse. Tähän hetkeen kätkeytyy

kasvamisen riemu,

toiminnan voima,

sisäisen totuuden valo.

 

Sillä eilispäivä on vain muisto, ja huominen pelkkä kuva mielessämme.

Mutta jos elämme tässä hetkessä, niin

eilisestä tulee onnentäyteinen muisto,

ja huominen on täynnä toivoa.

 

Elä siis täydellisesti tässä hetkessä.

Kuva: Aaro Eloranta

Juoksu voi näyttää ja tuntua tylsältä, ellei ihminen vielä ole ymmärtänyt, että juoksemisen
hienous on pysähtymisessä. Se on yksi helpoimmista tavoista saavuttaa tila, jossa emme
murehdi menneitä tai suunnittele tulevaa, vaan annamme mielemme levätä nykyhetkessä.
Ajatukset voivat tulla ja mennä, niiden liikkeet ovat ohimeneviä. Kivun tai euforian tunteet
voivat tulla ja mennä, ne ovat väliaikaisia. Olipa elämäntilanne muilta osin helppo tai vaikea,
on suuri lahja, että voi juosta. Että voi tuntea tuulen kasvoillaan, kivun polvessaan ja
sydämensä vahvan sykkeen. Nähdä huoltoaseman, puistossa hyppivän oravan tai vieressään
juoksevan ihmisen. Nähdä itsensä, kohdata itsensä ja hyväksyä itsensä. Juostessa ei tarvitse
juosta minkään perässä tai pyrkiä tulemaan miksikään.

Voi myös nauttia tavoitteellisesta harjoittelusta ja ennätysten tavoittelusta, mutta niiden ei
pidä antaa hämärtää sitä, mikä juoksun todellinen lahja on. Eräs opettajani fysiikan laitoksella
sanoi kerran, että ”elämän tarkoitus on olemassaolo.” Se voi tuntua latteudelta, ellei ymmärrä,
mitä kuuta kohti näiden sanojen muodostama sormi osoittaa. Minusta juokseminen on yksi
hienoimmista tavoista olla olemassa. Jopa siinä määrin, että ajatus alle kilometrin mittaisen
radan kiertämisestä jossain Kokkolan puistossa kuuden tunnin ajan tuntuu kiehtovalta.
Kuulostaahan se toki jopa minusta myös hieman sekopäiseltä, mutta aina ei kannata antaa
niin kutsutun järjen tulla elämästä nauttimisen tielle!

Aaro Eloranta
Kirjoittaja on urheilusta ja muista elämän pienistä iloista nauttiva fysiikan opettaja