Metodeina olivat epätavalliset keinot: pitäisi opetella rakastamaan itseään, lopettaa syömisen tarkkailu ja aloittaa tunteiden tunnistamisen ja ilmineeraamisen harjoittelu. Olin näet havainnut omassa käytöksessäni negatiivisen käyttäymisen kehän, joka liittyi olennaisesti onnellisuuteeni ja syntyneeseen tilanteeseen, jossa mitä enemmän rajoitin syömisiäni, sitä enemmän taisin ottaa massaa.
Tein erään harjoituksen Rakastan, siis olen-kirjasta, jossa pyörittelin ajatusten, tunteiden ja toiminnan välistä yhteyttä. Löytyi selvä kaava, allaolevan kaltainen.
Tämän lisäksi löysin muutamia, samankaltaisia oman mieleni valmiiksi käsikirjoittamia "skriptejä", joiden syövereihin upposin toistuvasti. Tunnistettuani mallit ne on ollut helpompi torpata jo heti alkuunsa, vaikka joskus (väsyneenä, nälkäisenä ja janoisena) ne vetävät vieläkin puoleensa melkein vastuttamattomasti. Olennaisin muutos on kuitenkin liittynyt tunteisiin.
Usein puhutaan ja kirjoitetaan, että pitää pystyä ja uskaltaa ilmaista tunteensa toisille, etenkin parisuhdekeskusteluun tämä väite kuuluu kuin nenä päähän. Havaitsin kuitenkin empiirisissä, hyvin epätieteellisissä itsetutkimuksissani, että vaikea niitä on tuoda ilmi, kun en edes tunnista niitä itse. Coachini kanssa keskustellessani huomasin ihmetteleväni: entä jos tulee joku tunne? Miten selviän sen kanssa?
 |
| Ja sinne sujahti. Jes! |
Löytyikin tunteisiin liittyvä käyttäytymisen kehä, jossa ennakoin tilanteita, joissa tunne (iloinen tai surullinen, positiivinen tai negatiivinen) saattaa ehkä herätä ja torppasin sen heti alkuunsa. Kielsin itse tunteen, en sen ilmituloa. Hyssyttelin itseni jo valmiiksi, jonka seurauksena tunne-elämässäni ei juuri ole ollut huippuja eikä aallonpohjia. Kaikki vaan laatikkoon, ja lukko päälle. Paljon helpompaa niin! Kun tämä on jatkunut elämässäni ties miten kauan, ei ihmekään että omat tunteet ovat jääneet vajavaiseksi. Muistan eräänkin kerran, kun olen kysynyt hämilläni kavereiltani, onko heillä mitään intohimoja, minkään asian suhteen. Yksi sanoi "punainen", se jäi mieleeni niin konkreettisena. Että mistä tahansa voi intoilla.
Oivallus valtasi mieleni kuin olisin uinut viileässä vedessä. En olekaan tunneköyhä, en vain anna niiden olla, näyttäytyä. Uskoin kuitenkin, että voisin harjoitella, ja niinpä vähitellen tunnustellen aloin etsiä sisältäni eri pilkahduksia. Kuin värejä, jotenkin ne tulivat mieleen väreinä. Kumma juttu. Täytyy myöntää, että piti hakea sanoja niille tuntemuksille. Häpeä. Pettymys, Alokuloisuus. Kiukku, hämmennys, ärtymys, ilo, riemu, onni, tyytyväisyys. Ja nälkä, se on ihan oma juttunsa. Kun huomasin, että kuuntelee itseään ja antaa tuntea kaikenlaista, pakonomainen, mitäänmaistamaton syöminen loppui kuin itsestään. Parisuhteessa tämä "tunteminen" ja siitä keskustelu on tuonut lisää vähän kaikkea: värejä, keskustelua ja sitä intohimoa. Ihan elämääkin kohtaan.
 |
| Epäusko, ilo ja huojennus! |
Perjantaina aamulla sitten sujahdin mekkoon vaivatta. Ei kinnannut mistään. Uskomatonta mutta totta! Olen kai nyt sitten virallisesti osapuilleen lapsia edeltävässä raamissa :) Huikea juttu, joskin painoa on vielä enemmän, mutta niin on lihaksiakin. Olen nyt mekkoprojektin aikana seuraillut painoa noin viikon välein. Konkreettinen muutos tapahtui tuon tunteisiin liittyvän oivalluksen jälkeen. Tähän mennessä painoa on lähtenyt vähän alle pari kiloa, mutta suunta on koko ajan alaspäin. Tämä siis silti, että ruokarajoitukset ovat laktoosittomuutta lukuunottamatta poistuneet. Tämä ei silti tarkoita, että syön kuin ellun kanat: tämä tarkoittaa sitä, etten ulkoista vastuuta syömisestäni kenellekään muulle (äidille, siskolle, Antti Heikkilälle tai Alun valmentajille), vaan aikuisena kannan sen vastuun ihan itse. uusi mottoni ruokailun suhteen onkin seuraava:
Syön kaikkea paitsi n'importe quoi (eli syön kaikkea paitsi mitä tahansa).
Maukasta ihanaa kesäkuun loppua!
