Kohti Arnoldia tai kipinää punnerruksiin? Pienryhmätreenit alkavat Huipulla!

Kun aloitin vuosi sitten uutta elämääni kuntosalikortin onnellisena ensikertalaisomistajana, olin lähinnä hämilläni kaiken muun paitsi jumppien suhteen. Salin laitteet näyttivät lähinnä monstereilta ja muut salikävijät valmiiksi osaavilta. Kaiken onneksi tunne oli salilla tosi vastaanottavainen, jotta uskaltauduin ekoja kertoja sisään... ja sille tielle jäin :)

Aika pian kävi selväksi, että treenaamiseen tarvitsi jotain tolkkua. Tavoitteita oli, muttei juurikaan tietoa siitä, mitä polkua sinne pääsisi tehokkaimmin ja hauskimmin. PT tuntui kaukaiselta ajatukselta, vaikka vähän kiinnostikin. Enhän minä mihinkään fitnessiin tähtää, haluan vain juosta kovempaa. Ei kai nyt minulle sentään. mihin tavallinen kuntoilija nyt voisi PTtä tarvita??

Vähänpä tiesin.

Kun sain mahdollisuuden tutustua PT:n kanssa harjoitteluun, silmäni avautuivat. Paitsi että treeniin tuli tolkkua ja perustelua, myös tulokset olivat huikeat! Sain tuta, että oikeanlaisella treenauksella kehitystä tapahtuu haluamaansa suuntaan huikeaa vauhtia. Erityisesti tykkäsin yhteisistä treeneistä PT:n kanssa. Minulle oli jotenkin älyttömän avartavaa se, miten paljon enemmän sitä jaksaakaan ja pystyykään, kun toinen uskoo vieressä ihan himpun verran lujempaa ja varmistaa ne viimeiset toistot, ettei sinne puntin alle jää räpisköimään. Vaikka ihan viimeiseen asti tekisikin.

Ja kyllä siinä mielikin saa osansa. Ajatus laajenee kummasti, kun omat mukavuusrajat venyvät ja paukkuvat. Kun kroppa pystyy enemmän, pystyy mielikin... tämä hormonitason vaikutus on todistettu monissa tutkimuksissa, joten en puhu vain omasta puolestani.

Kesän omatoimisen treenauksen jälkeen olen jatkanut taas treenejä valmentajan kanssa Suvikuntoon!-projektin tiimoilta. Yhteistreenit ovat olleet taas huippuja; vaihtelevuutta, uusia liikkeitä ja vähän korviensisäisen äänen taajuuden säätämistäkin (jaksaajaksaa, pystyypystyy!). Mahtavaa vaihtelua omaan puurtaamiseen, sanon!

Huipulla ovat koonneet nyt todella matalan kynnyksen mahdollisuuden, jonka avulla voi alkaa treenaamaan kohti tavoitettaan! Kyseessä ovat pienryhmävalmennukset, joissa PT-treenin hyötyihin pääsee käsiksi samanmielisessä porukassa ja erityisesti huokealla hinnalla ikioman valmentajan pestaamiseen verraten. Yksinpakertavia treenaajia on viimein kuunneltu, jee! Homma starttaa jo ensi tiistai-iltana 27.10. infotapaamisella, jonka aikana saa lisätietoja tästä mainiosta lisämausteesta treenamiseen. TÄSTÄ linkistä lisätieotihin!

Jos emmit, niin muista. MIKÄ TOI SINUT TÄNNE; EI VIE SINUA SINNE. Eli olisiko aika kokeilla jotain uutta?

PS. Rehellisen hehkuttava teksti, mutta kun olen itse ollut se haahuileva aloittelija siellä salilla ja pelännyt niitä monstereita, niin pakko rohkaista muita kaltaisiani!  PT:n kanssa treenatessa pääsin käsiksi tavoitteisiini, ja sillä tiellä ollaan.... Minusta on ihan mahtavaa, että sama mahdollisuus on nyt lähempänä kaikkia treenaajia :)

Wondering around

Minusta otsikon enganninkielinen termi on aivan oivallinen ja käyttökelpoinen sellaisenaan kuvaamaan tilaa, jossa kuljeskellaan päämäärättömästi ja ihmetellään asioita. Jo sanan rakenteessa oleva verbi, wonder, viittaa pohdiskeluun, ajatusten vaelteluun. Rakastan sitä ja janoan sen ilmentymistä elämääni.

Suomesta puuttuu näinkin käyttökelpoinen ja kaunis ilmaisu. Täällä pitää selitellä samaa asiaa monisanaisesti, siinä missä vastakohta löytyy terminä kuin apteekin hyllyltä: suorittaa, Mitä tämä kertoo meidän kulttuuristamme, ja siitä yleisestä asenneilmapiiristä, jossa olemme kasvaneet?

Keskustelin tänään oivalluksista erään henkilön kanssa, mistä johtuen tämä asia palasi akuutisti mieleeni. Viimeisen vuoden ajan olen todennut todella monta kertaa, miten tuleva oivallus on pakottanut minut käveleskelemään ympäriinsä yksin. Vai onko käveleskely saanut aikaan oivalluksen? Asioilla on kuitenkin kiistaton yhteys.

Kun minulla on ollut meneillään pitkähkö tai "jonkin pituinen" stressaavampi kausi aivoilleni, eli kun olen pyöritellyt jotain asiaa semiaktiivisesti pohdiskellen, välillä ihan tuskastumiseen asti ankarasti miettien, minuun alkaa kertyä fyysinen paine. Se tuntuu rintakehän alueella, ihan kuin en saisi kunnolla henkeä, vaikka vetäisin happea kitusiin kuin viimeistä päivää. Siitä nykyisin tiedän, että on lähdettävä, raivattava "wondering around"-aikaa, sillä jotain on tuloillaan. Lähden kävelylle koirieni kanssa, luontoon. Ilman musiikkeja, kaveria ei oteta mukaan. Sitten kävelen kunnes pääsen siihen melkein meditatiiviseen tilaan, jossa kroppa työskentelee ilman, että mihinkään kiinnittää huomiota. Joskus siihen menee aikaa enemmän, toisinaan rauhoitun nopeasti. Sitten vaan kysyn, että kuuluuko kuuluuko kuuntelen. Olen auki, ja annan ajatuksien tulla ja mennä.

Intuitio on nykyisin usein oikeassa, olen kokenut useita merkityksellisiä oivalluksia tällä tavalla. Mielenkiintoista on, miten oivallus kiteytyy fyysisenä tuntemuksena: kerran olo oli, kuin olisin laskeutunut kuumana kesäpäivänä viileään veteen uimaan. Kerran taas koko keho sähköistyi, iho nousi kananlihalle ja tunsin jokaisen hiusjuurenkin päässäni. Kerran taas oivallus laskeutui niin rauhoittuvana tunteena, että mielessäni välähti syksyinen hetki kuivalla, harmaalla jäkäliköllä mäntyjen humistessa jossain korkealla yläpuolella. Joka kerta yhdistävänä tekijänä on hämmästyttävä varmuus: juuri tämän pitikin tulla.

Kun ihmisillä on kiire, stressi ja paljon tekemistä, joutilaana oloa ja päämäärättömyyttä joutuu selittelemään. Jollei muille, niin ainakin itselleen. Mitä se tekee ajattelullemme? Mitä se tekee kyvyllemme tehdä päätöksiä, jotka olisivat oikein ja hyviä osana suurempaa kokonaisuutta? Merkityksellisiä, niin sanoakseni, tulipaljon sammutuksen sijaan. Kun suoritetaan, suoritetaan myös ajatteluprosesseja: mennään samaa, tuttua rataa mahdollisimman nopeaan lopputulokseen. Uutta ei synny, koska sille ei ole tilaa eikä tilausta.

Juuri pöllöily ja ihmettely saattaisivat jossain kohtaa ainoa tärkeä ja oleellinen juttu.

Löperö treeniviikko ja Suvikuntoon -ruokahaaste!

Tämä viikko on ollut ihan löperö. Sanon sen suoraan. Olisin luullut, että keksisin roppakaupalla syitä ja keinoja liikkua aktiivisesti myös kiireemmän keskellä, mutta kappas vaan, tässä sitä ollaan jo perjantaissa ja liikunnat ovat ihan joutavalla tasolla. Jotain lenkkiä, yksi jumppa, yksi luokaton yritys aktivoida keskikroppaa. Hirveän paljon istumista töissä, hirveän vähän askelia päivän aikana. Tänään yritin lähteä juoksemaan iltalenkille, mutta mies käytti veto-oikeutta omalle salikäynnilleen, kun on ollut lasten kanssa niin paljon tällä viikolla (esim koko eilisillan ja tämän aamun ja aika paljon muutenkin, myönnettäköön).

Syöminen on ollut kohtuullista ja ohjeen mukaista, mutta jotenkin innotonta -menneeseen puolitoistaviikkoiseen on mahtunut niin paljon muuta innostavaa, etten ole jaksanut/ehtinyt/viitsinyt panostaa. Tai ehkä ruoka on ollut ihan hyvää ja sitä on ollut tarpeeksi, en vain ole juuri kiinnänyt asiaan huomiota?

Saimme Suvin kanssa valmentajaltamme ruokahaasteen, jonka kaima jo tiivistikin Sisublogin puolella ansiokkaasti. Olin etukäteen innoissani, ja mietin jo etukäteen mitä kaikkea kokeilisin. Toisin kävi tässäkin, rahkalla ja banaanilla mentiin. Yllätyksellistä ja innovatiivista?

Marjoja, jugurttia, siemeniä ja pellavansiemenrouhetta.

Salaattia täytteillä.

Nyt jälkeenpäin mietittynä sain onneksi kasaan ihan normisyömisillä jo aika monta pistettä. Tässä vielä haasteen raamit:

10 päivän ruokahaaste:

1. Hiilihydraatit: Peruna, pasta, riisi, viljatuote (piste jokaisesta raaka-aineesta eli max. 4 pistettä)
2. Proteiinit: Liha, kana, kala, kananmuna, maitotuote (5 pistettä)
3. Rasvat: Avokado, oliiviöljy, rypsiöljy, kasvirasvalevite, pähkinä (5 pistettä)
4. Tee salaatti jossa käytät sellaista kasvista, jota et ole pitkään aikaan syönyt (tai sellaista, joka on sinulle aivan uusi)  (1piste)
5. Tee juureksista sellainen lisuke ruualle, jossa käytät juuresta, mitä et ole pitkään aikaan syönyt (1 piste)
6. Tee marjoista välipala / jälkiruoka.  (1 piste)
7. Tee hedelmistä välipala / jälkiruoka (1piste)

Lämpimähkö salaatti kurpitsalla ja punajuurella. 

Etanoita valkosipulivoissa. Ei mennyt ihan suositusten mukaan, mutta välillä pitää nautiskella. Kyllä, meni myös lasillinen punaviiniä. 

Tulokset: 

1. Hiilareita tuli helposti (jes!). Vaikka en kiinnittänyt asiaan huomiota, kokeilin jopa uutta tuotetta, tattaripastaa. Hyvää oli. 4 pistettä

2. Protskuja tuli kaikista kategorioista, jopa tuli kokeiltua harvinaisempiakin vieraita: hirven lihaa, saksanhirveä, savustettuja ahvenia...5 pistettä

3. Rasvoja tuli hyvin monipuolisesti. Listan lisäksi tuli kookosöljyä. Avokadoa opettelin käyttämään leivän pällä, nam! Kasvirasvalevitteeseen en taivu, eli kaiketi siis 4 pistettä. 

4. Tein salaattia, jossa oli kurpitsaa (en yleensä syö kuin kerran vuodessa halloweenina) ja myös tein kukkakaaliriisiä lisukkeeksi. Otan pisteen. 1 pistettä

5. Tämä on vaikea kohta; tein kyllä lantusta yksi päivä uudenlaista lisuketta: pilkoin lantun pieneksi, höyrytin kuutiot kypsiksi jonka jälkeen paistoin ne pannulla mausteissa (valkosipuli, lime-pippuri, kurkuma, curry). Tuli superhyvää! Lanttu siis vanha tuttu, mutta laitettuna uudella tavalla. Ehkä 0,5 pistettä?

6. Tein sunnuntaina vieraille marjapiirakkaa pöytään. Oliko se terveellistä? Ehkä suhteellisesti, jos vertaa vaikka suklaakakkuun (joka oli toinen vaihtoehto). Nykyisin leivon ihan kamalan harvoin, niin että leipomisesta ylipäätään voisi jo saada pisteen :) 1 piste  

7. Hedelmät on aikalailla perustarviketta joka päivä, että en oikein osaa miettiä tätä pisteen kannalta. Vai olisi varmaan pitänyt tehdä niistä jotain muuta kuin pilkkoa banaania tai omenaa rahkan sekaan... en ota pistettä, vaikka hedelmiä söinkin joka päivä, koska olisin voinut olla mielikuvituksellisempi. 0 pistettä

YHT 15,5 pistettä

Hirvenlihapullia ja salaattia. Rasvana avokadoa, hiilarina siivu kauraleipää (ei näy kuvassa).

Tattaripastaa, kasviksi ja jauhelihakastiketta ja salaattia. (Takana kolmen tunnin treeni, joten annos on aika messevä). 

Olen taistellut tällä viikolla sen kanssa, että olo tuntuu plösähtävän heti, kun liikunnat jäävät vähemmälle. Lisäksi on ihan tolkuton ikävä Huipulle jumppiin. Jamon kahvakuulasta poissaolo tuntuu aiheuttavan vierotusoireita, samoin kuin kuntonyrkkeily. Viimeksimainittuun aion kyllä suunnata sunnuntaina, vaikka mikä olisi!

Pään hajoilun, tavoitteiden nurkkaan heittämisen ja itseni ruoskimisen sijaan aion nyt keskittyä miettimään sitä, että kuntoa ja kroppaa siinä kuin koko hyvinvointiakin rakennan loppuelämää silmällä pitäen, välillä on tämmöisiä kausia varmasti myös tulevaisuudessa. Yksi viikko ei hommaa ojaan kaada, varsinkaan kun tämä ei nyt ihan luokattoman puolelle ole mennyt tässäkään tapauksessa. Huomenna on päivä uus, ja pitkä lenkki heti aamupäivästä tiedossa. Uuteen nousuun, heijjaa!

Loppuun haluan vielä heittää samaisen ruokahaasteen sinulle, arvon lukija! Mieti 10 päivän ajan, mitä uutta voisit ruokavalioosi saada, tai tuleeko kaikkia ruoka-aineita vaihtelevasti muutenkin! Kommentteja saa jättää, samoin voi tägäillä vaikka kuvia instaan häsäreillä #suvikuntoon ja #ruokahaaste. Enjoy!

Tacoja Panzassa kolmella erilaisella täytteellä (possu, kana ja bataatti). 

Palautusviikolta sytykettä tulevaisuuden tietotyöelämään

Ensimmäiset kolme viikkoa Suvinkuntoon-projektista harjoittelin nousujohteisesti. Tällä viikolla olen sitten viettänyt suunnitellun ohjelman mukaista kevennettyä viikkoa. Viime talvenakin, kun harjoittelin PT:n ohjeistuksella, sykli oli aina kolme tai neljä viikkoa selvää nousukiitoa, ja välissä yksi viikko hyvin kevyesti. Ajatus on, että kun ensin kolmisen viikkoa kehoa rasitetaan koko ajan enemmän ja enemmän, sille annetaan sytykettä kasvaa ja kehittyä. Lepoviikolla harjoittelua kevennetään selkeästi ja keskitytään kehonhuoltoon; keholla on silloin aikaa korjata ja kasvattaa kapasiteetti täysin uudelle tasolle. Viime talvena kevennettiin painoja, koska ohjelma oli salipainotteisempi; nyt sain kokonaan uudenlaisen ohjelman tälle viikolle. Muun viikon aikana sain tehdä vain kaksi kevyehköä harjoitusta, ja nyt viikonloppuna on tarkoitus vetää lisäksi yksi kolmen tunnin supertreeni.Se on edessä huomenna, mikäli flunssa ei vie minua ihan ketoon (yritys on kyllä hyvä).

Huomasin jo viime talvella ja keväällä, että vaikka kevennysviikot tekevät kropalle hyvää, ne ovat päälle vaikeita. Nyt, kun työrintamalla on menossa muutenkin ennennäkemättömän inspiroiva aikakausi ja tuntuu, että oivallan ja opin koko ajan lisää hurjalla vauhdilla, on tosi vaikeaa irrottautua työasioista iltaisinkaan. Koska se on niin kivaa ja inspiroivaa!Näköjään on todettava, että liikunnasta on tullut minulle ihan äärimmäisen tärkeä keino paitsi prosessoida ajatuksia syvemmälle, myös tasata kierroksia. Torstaina oli suorastaan pakko lähteä edes pienelle juoksentelulle pimeäään iltaan, kun tuntui että ajatukset vaan sinkoilevat sinne ja tänne. Oli semmoisia pääpäiviä rivissä monta, piti saada fysiikkaa vaihteluksi :) Näkyi se sytkyily sykkeissäkin, eivät meinanneet ollenkaan pysyä sovituissa rajoissa, vaikka vauhti (omasta mielestä) oli sellaista, että mummelit menivät sauvoineen ohi niin, että permanentti oikeni.

Nollaa ajatukset ojasta allikkoon

Kun iltaisin on ollut vähän aikaa, olen sitten kokenut lukemisen hyväksi tavaksi irrottaa ajatukset käsillä olevista työjutuista. En sitten tiedä, onko menty ojasta allikkoon, kun olen valinnut juuri nyt luettavakseni Taivas+Helvetti-kirjasarjan kolmannen osan "Riko rajasi". Voi veljet, mitä yrittäjätarinoita! Puoliso saa kuulla vähän väliä ihailevaa paasausta aiheesta "kuuntele nyt millanen yritys tämmönenkin! Onko hienompaa! Joku on aatellu yrittää näin!!". Krhm. Tiedättekö tunteen, kun joku joskus kattoo teitä lähinnä huvittuneesti? Samalla kun itse on ihan innostunut ja pitää suunnilleen vallankumousta. Silti, tuntuu kuin olisi aika siirtää vuoria tai jotain. Olen alkanut pyytää asiakkaitamme kertomaan samalla tavalla omia tarinoitaan Talentreen Kasvuajatuksia-blogissa. Siellä voi käydä lukemassa jo Hannun tarinan, ja lisää on tulossa.

Suvikuntoon-projektin osana saan kunnian seurata myös palautumisasioita kuopiolaisen Jamosportin tuella. Viimeisellä kovimmalla harjoitteluviikolla mm. harjoitusraportista löytyi uusi hapenkulutuslukema, mikä kertoo siitä, että harjoittelu on ollut paitsi oikeansuuntaista, myös alkanut tuottaa tuloksia! Jes! Jamo muistaa kuitenkin aina teroittaa, että stressi (hyvässä ja pahassa) syntyy paitsi fyysisestä rasituksesta, myös psyykkisestä ja sosiaalisesta kuormasta. Joku on luonnostaan sosiaalisempi ja ekstrovertimpi, joku toinen taas kaipaa selvästi enemmän omaa aikaa. Yhtä kaikki, jokaisen palautuminen lähtee omista lähtökohdista ja omista tarpeista. Tasapainosta on vaikeaa huolehtia, jos ei tunne omia rajojaan ja tarpeitaan sekä löydä niiden perusteella omia palautumiskeinojaan.

Minna Parikka ja pupukengät. Oih jos joskus, niin nämä minulle, ehdottomasti ja kyllä! Siis kengät.

Tulevaisuuden tietotyöelämä: palautusviikoilla kapasiteetin kasvatukseen

Toimisiko syklitys myös pääpäivien suhteen? Olisiko tulevaisuuden tietotyöelämässä mahdollista rakentaa päivänsä niin, että kolme viikkoa kuukaudesta paiskitaan hommia, asiakasprojekteja ja ollaan sosiaalisesti ja päänsisäisesti aktiivisia. Neljännellä viikolla voidaan sitten reflektoida, prosessoida, kehittää sisäisesti ja antaa henkiselle kapasiteetille aikaa nousta uudelle tasolle? Olisiko tässä ideaa, voisiko tätä yrittää kokeilla? Ehkä loppuunpalamiset olisi helpompi ehkäistä samalla, kun tuottavuus nousisi tasaisesti uudelle tasolle. Ehkä myös pitkät lomakaudet täysnollauksella eivät enää olisikaan se vuoden odotetuin kohokohta. Ehkä jotain mietittävää olisi tässä.

Laiska takapuoli töihin ja muita näkökulman muutoksia

Sunnuntain anti oli alakroppaosastolle jokseenkin tiukkaa settiä. Kävimme nimittäin valmentajan ja Suvin kanssa yhteistreeneissä Puijolla. Kyllä, jo lähtökohdat nostavat hien pintaan. Marko oli suunnitellut meille ylämäkeen tehtävät loikka- ja askellustreenit, minkä lisäksi pyöräilin matkat kotoa Puijolle ja takaisin. Yhteensä treenin pituudeksi tuli parisen tuntia, hyvä setti! Jalat ja koko kroppa saivat kyytiä, kun erilaisilla tavoilla noustiin rinteitä ylös. Osassa meno tuntui vaikealta, osassa lähes mahdottomalta. Murto-osa harjoituksista tuntui jopa valheellisesti siltä, että kyllä tämä tästä, ehkä pääsenkin tuonne viivalle asti...

Vaan tapahtui sitä muuallakin kuin ahterissa. Kerron teille kohta, miksi rakastan rakastan rakastan treenata valmentajan kanssa. Vaikka tehdään fysiikkatreeniä, lähes poikkeuksetta myös aivosolut saavat kyytiä yhtälailla. Olen nimittäin useammin kuin kerran havainnut saman ilmiön. Kun kroppa joutuu koville, alkavat ajatukset vasta avautua. 

Jokainen päiväni on erilainen samanlainen

Tiedättehän, miten aina ajattelee, että voishan sitä kokeilla tai tehdä erilaisia juttuja? Jos nyt puhutaan urheilusta, niin voisihan sitä testailla Fitin ohjeita (ja lopulta päätyy kiertämään samaa lenkkiä tasavauhdilla/tekemään sen saman saliohjelman/menemään siihen samaan jumppaan). Tai jos puhutaan ruuasta, niin maailma on täynnä reseptejä, sen kuin alkaa kokkailla (ja sitten päätyy noin parin viikon pituiseen, hyväksi havaitun helppoon arkiruokalistaan, jonka osaa vääntää unissaankin). Tai jos puhutaan töistä, niin esim. kirjoja on maailma täynnä, onhan sitä oppeja! Vau mitä teorioita (ja päätyy sitten aloittamaan ja viettämään työpäivänsä isossa kuvassa aivan saakelin samalla tavalla joka ikinen päivä.) Ja kyllä, näin toimivat nekin, jotka julistavat kovaan ääneen rakastavansa työtään "koska jokainen päivä on erilainen". Niinpä, mutta oletko sitä itse? Vai toistatko samoja kaavoja päivästä ja vuodesta toiseen? Harvoin se on sitä, ettemme tiedä asioita, vaan ettemme silti tee asioita!

Se on ihan normaalia, koska rutiinit säästävät energiaa. Ja sitähän ne aivojemme syvimmissä kerroksissa yhä asustavat ameebanaikaiset osat haluavat. Ne haluavat, että pääsemme mahdollisimman helpolla. Ne haluavat meidän välttävän sitä kauhistuttavaa riskiä, joka eritavalla tekemisestä saattaisi seurata. Ne haluavat tuttuutta, samanlaisuutta.

Better sameness

Aloin pohtimaan tätä, kun valmentaja taas laittoi meidät tekemään ihan uusia juttuja. Loikkimaan ylämäkeä ihan sakusammakkona, luisteluhyppelemään seinäsuoraa pururataa ja kiipeämään tajuttoman jyrkkää mäkeä takaperin askelkyykyillä. Kerrottakoon, että viimeksimainitun alkuasennossa seisoin hetken täydellisen mustan aukon reunalla: mitä lihaksia pitää liikuttaa, että edes lähden taaksepäin liikkeelle tuossa jyrkkyydessä? Kyllä hermosolu etsi kaveriaan ihan tosissaan. Ensinnä kyse oli vain siitä, että harjoitus oli uusi. Kroppani ei ollut tottunut, ja sen toiminta vaati uusien hermoyhteyksien syntymistä. Onnistuin lopulta, kun olin horjahdellut muutaman kerran. Tuli onnistumisen ilo ja into, mutta päähän pälkähti ajatus, joka jäi vaivaamaan: eihän moinen etenemistapa ollut koskaan pälkähtänyt päähäni. Mitä jos se ei olisi koskaan edes tullut mieleeni?

Poljin kotiin, mutta en voinut olla miettimättä, mitä kaikkea muuta ei ole koskaan pälkähtänyt mieleeni? Miten tapojemme orjia olemme, monesti niin kiireessä suorittamassa oman näkemyksemme mukaista maailmaa, että emme muista kysyä kysymyksistä ehkä tärkeintä: mitä en ole vielä osannut ajatella?

Jos kehitystä, kasvua ja eteenpäin menoa ajatellaan, eihän tärkeää ole se, mitä jo tiedämme. Silloinhan keksimme vain epäolennaisia "better sameness"-tyyppisiä ratkaisuja, jotka isossa kuvassa ovat mitättömiä. Oleellista on se, mitä emme ole koskaan vielä ajatuksissamme tavoittaneet. Silloin oivallamme, opimme, rakennamme uutta. Joko itsellemme tai maailmalle, mikä pitkässä juoksussa on jokseenkin sama asia.

Tästä syystä rakastan rakastan rakastan valmentajia missä tahansa asiassa. Etenemisen idea on mielessäni ollut jokseenkin suoraviivaista; töppöstä toisen eteen. Vaan todestettavasti voin sanoa, että myös askelkyykyillä takaperin jyrkkään ylämäkeen on aivan mahdollista edetä. Ja se harjoitus kirvoitti tämän kirjoituksen ja monta keskustelua.... että aikamoista antia Puijon puruilta.

Huh, kiitos ja kumarrus, täten lämpimästi tuupin kaikkia lukijoita kokeilemaan tällä viikolla jotain aivan uutta!

Kuvat Suvin puhelimesta ja Markon ottamia, kiitos!

Perusoikeutena elämäntehtävän eläminen todeksi: NBForum 2015 ja Vaikutus

Parin viime päivän ajan olen keskittynyt lomailemaan työmatkalla Helsingissä. Kyseessä oli reissu Nordic Business Forumille Messukeskukseen. Maailman huippuajattelijoita, Suomen bisnesmaailman kärkeä ja upeita elämyksiä, liian vähän unta ja samaan aikaan innostusta ja energiaa pitkän ajan tarpeeksi! Ennen kaikkea aikaa keskustella ja hengailla omien kollegojen kanssa. En voi tarpeeksi alleviivata tällaisten hetkien henkistä ja sosiaalista merkitystä; nämä liimaavat yhteen ja sukset on entistä helpompi pitää osoittamassa samaan suuntaan myös arkisessa hötäkässä. Mahtireissu, kaikilla tavoilla.

Tämän vuoden teema kyseisellä Forumilla oli Impact eli Vaikutus. Teema kiertyi eri näkökulmiksi jokaisen puhujan omien kokemusten perusteella, mikä oli tientenkin jo itsessään kiinnostavaa -sisällöistä puhumattakaan! Erityisesti minulla jäi mieleen muutaman esiintyjän sanoma. Näistä kaksi oli naisia ja yksi mieskin pääsi kriittiselle "all time favorite"-listalleni.

Arianna Huffington, Nilofer Merchant ja Simon Sinek

Puhujien ydinviestin muodosti syvällä kokemusten rintaäänellä kerrottu tarina kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja tekemisen merkityksellisyyden merkityksestä liiketoiminnalle. Miten vielä joitakin vuosia, eikä kovin kauankaan aikaa sitten itseasissa, ihmisen merkityksellisyyttä mitattiin sillä, kuinka kiireinen hän oli. Tehokkuutta taasen arvioitiin sillä, miten vähillä unilla kyseinen suoriutuja selvisi. Suosittuus taas on suoraan verrannollista ryypättyjen lasillisten määrään. Jos taas mietitään ihan järki kädessä tätä asiaa, niin miten loistokkaasti toimii ihminen, joka on paitsi krapulassa, myös kroonisessa univajeessa ja luultavasti terveydeltään aikamoisessa alamäessä? Syntyykö häneltä innovaatioita, uusia aluevaltauksia, tarttuuko hän aktiivisesti mahdollisuuksiin?

Ei. Hänellä on silmäpussit, harmaa iho ja kasvava kehä keskivartalon ympärillä. Hän haluaa lähinnä nukkua, ei sännätä uusiin seikkailuihin. Hän ei koe työniloa, intohimoa eikä merkityksellisyyttä työssään. Hän on ehkä pessimistinen, ankeuttaa työyhteisöään ja tähtää lähinnä taas yhdestä tunnista/päivästä/työviikosta selviämiseen. Hän addiktoituu helposti asioihin, jotka auttavat häntä unhoittamaan todellisuuden, kuten älypuhelimeen, alkoholiin, uhkapeliin tai peleihin. Tästä pitävät hormonit huolen.

Kynä sauhusi muistiinpanoista ja pää täyttyi inspiraatiosta!

Arnold löytyi iltamenoilta ravintola Teatterin jatkoilta. Arska oli vielä ihan tikissä kunnossa :)

Kuitenkin bisnes vaatii rohkeutta ja riskinsietoa. Se vaatii näkemystä ja mielihyvähormonien aiheuttamia addiktoivia piikkejä positiivisista kokemuksista. Se vaatii valmiutta nähdä heikkoja signaaleja ja tarttua niihin. Yksinkertaisuudessaan eri puhujien viesti kiteytyi mielessäni näin:

Kun ihminen voi kokonaisvaltaisen hyvin, hänellä on halua ja valmiuksia tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin toteuttaa elämäntehtäväänsä; hän rakentaa parempaa maailmaa intohimoisesti toisten ihmisten kanssa. Hän on se muutos, jonka hän haluaa maailmassa nähdä. 

Jokaisen ihmisen perusoikeus tulisi olla oman elämäntehtävän löytyminen ja sen toteuttaminen. Miksi tätä ei opeteta koulussa? Ei peruskoulussa, ei lukiossa? Ja yliopistossa on jo liian myöhäistä, kun oma linja on jo valittu. Siellä sitä sitten opitaan istumaan ja tekemään muistiinpanoja ja unohtamaan tylsät luennot juomalla keskivartalo hyvälle alulle. Näin sitä opetellaan niitä tärkeitä työelämän taitoja. Vaan missä opetettaisiin itsestä huolehtimista! Siitä, mitä kuuluu aikuisuuteen, miten neuvottaisiin jokaista ihmistä tutkiskemaan ja löytämään oma merkityksellisyytensä, oma tapansa toteuttaa elämän tehtäväänsä ja kehittää itselleen parhaat tavat toimia.

Esikuvat innoittajina

Esiintyjinä Nilofer Merchant ja Simon Sinek olivat aivan järkyttävän hyviä. Olisin voinut kuunnella heitä toiset tunnit putkeen perään; nojauduin eteen ja mielessäni kaikui "kerro lisää". Maailma tarvitsee inspiroivia esikuvia innoittajiksi; olemaan se muutos, jonka haluamme maailmaan. Jokainen meistä tarvitsee innoittajia, tarinankertojia, jotka vievät ajatuksemme hiukan edemmäs, kuin mihin itse koskaan pääsisimme. Oletko koskaan miettinyt, ketkä sinua innostavat? Ketä ihailet, kenen
kaltainen haluaisit olla?

"Anna rajat ja vastaa kysymykseen MIKSI. Sen jälkeen anna kaikkien kukkien kukkia, jokainen työntekijä on sen arvoinen."

Lessons learned. Tiivistin parhaimmat näin.

Asiaa on välillä hyvä miettiä tietoisesti, sillä meillä on taipumusta tavoitella itsellemme ominaisuuksia, joita ihailemammilla ihmisillä on. On siis suuri todennäköisyys, että alamme kasvaa pikkuhiljaa juuri siihen suuntaan. Tähän voi vaikuttaa ihan tietoisestikin etsimällä aktiivisesti itselleen tällaisia "etämentoreita" tai idoleita, joiden tekemisiä seuraamme ja joiden edesottamuksista otamme opiksi. Ehkä voisit löytää rohkeuden lähteä toteuttamaan elämäntehtävääsi jonkun esimerkin avulla? Ja kuten elämässä aina, ihmeitä voi alkaa tapahtumaan.