Paremmaksi tulemisen tahto ja pelko

Oli synkkä ja myrskyinen Tapaninpäivän ilta. Päivällä oli vedetty oikein koko lisätyn perheen voimin kunnon treenit, syöty hyvin ja päästy aikuisten kesken vähän viihteelle. Siitä se sitten taas lähti, ajattelu. Olosuhteet olivat sille otolliset hyvän viinin ja keskusteluun taipuvaisen seuran lisäksi.  Sama kaava on nimittäin toistunut ennenkin: ensin hyvä treenikausi, sitten palautusviikko, jonka lopulla pääkoppa alkaa käydä niin kierroksilla, että on pakko alkaa ajatella järjestelmällisesti.

Toistaiseksi parempi

Tapaninpäivänä tuli puhetta toisena olemisesta parisuhteessa. Teema tuntuu putkahtelevan esiin sieltä ja täältä, milloin liittyen huomion häviämisestä lapsilleen (usein isät pikkulapsivaiheessa), parisuhteissa toisille osapuolille tai semisinkkuna toisen osapuolen valitessa perheensä aina uudelleen ja uudelleen. Häviäminen missä tahansa tilanteessa hajottaa toiseksi jääneen aina tunnetasolla; joko se verhotaan armottomaan ketutukseen tai rämmitään surun suossa oikein antaumuksella. Jalo kilpailu on varattu kunniakkaille ihmisille, joille itse kisailu on tärkein, ei suoraan lopputulos.Ja ehkä silloinkin tunnetason haavat sidotaan armollisella hymyllä voittajaosapuolelle?  Jos oikein tutkiskelen syövereitäni, on todettava, että minulle tärkeintä ei ole voitto, eikä edes omakohtaisesti sitä kohti käyty kisa. Itse asiassa kisaaminen ei minua juuri kiinnosta, haluan vain osata todella hyvin mitä sitten teenkin. Haluan olla koko ajan parempi kuin viimeksi. Mielenkiintoinen havainto sinänsä, muttei ehkä kuulu varsinaisesti tähän.

Pimeää, kylmää ja vähän lunta. Mutta kyllä se jo nyt valostuu!

Takaisin päivän tematiikkaan liittyen:  olen lukemassa kirjaa (Valkoisen pilven maa), jossa päähenkilö (nainen) päättää vuosien yrittämisen jälkeen hankkiutua raskaaksi omin neuvoin. Miehestä eroaminen ei tule kyseeseen, niinpä hän päättää hankkia lapselleen hedelmöittäjän jostain muualta. Hän ottaa ohjat käsiinsä ja toimii salanpäiten, koska ei halua erota miehestään. Tarinan luonteeseen kuuluvasti nainen rakastua päsähtää lapsensa hedelmöittäjään, ja parisuhteessa aviomies jää toiseksi mieheksi. Olen ilahtunut kirjan esittämästä naiskuvasta; kerrankin nainen ei ole se lapanen, jonka elämästä päättävät miehet, vaan hän ottaa ohjat omiin käsiinsä tässä asiassa ainakin. Olen siis uinut aika syvissä teemoissa viime päivinä, mutta onhan se antoisaa välillä. Vai mitä sanotte seuraavasta:

On vielä olemassa yksi toiseksi tulemisen variaatio; toiseksi tuleminen itselleen. Tässä minä olen erityisen kunnostautunut vuosien kokemuksella. Ilmiön tunnistaa monenlaisesta erilaisesta käyttäytymisestä. Voi esimerkiksi uohtaa huolehtia itsestään eikä huomio omia tarpeitaan. Ei ehkä arvosta itseään ja siten voi olla ennenkuulumatonta ymmärtää, että joku muu voisi arvostaa ihan sellaisenaan.  Voisiko ilmiö näkyä myös siinä, ettei uskalla koittaa voittaa itseään? Ettei tule edes yrittäneeksi täysillä, kun pelkää niin kovasti häviävänsä? Mieluummin löperöityy joko kilvoittelussa itseään tai toisia vastaan, mieluummin heittää pyyhkeen kehään kuin ottaa riskin häviämisestä. Tai minun tapauksessani huonompana olemisesta. Tämähän on järjellä ajateltuna silkkaa typeryyttä. Eihän voi onnistua, jollei edes yritä?

Buustilla paremmaksi

Omalta osaltani tunnistan tämän helposti esimerkiksi urheillessa. Kun teen kovempaa treeniä vaikka salilla tai Puijon portaissa, aina välillä teen havainnon, että lihaksia jännittämällä pääsee huimasti kovempaa (Ihanko totta?!). Joskus pienikin juttu riittää, ja saa taas uuden buustin aikaiseksi. Tänään esimerkiksi olimme Suvikuntoon-aamutreeneissä PT-Markon ja Sisublogin Suvin kanssa. Marko oli suunnitellut räätälöidyt treenit kummallekin, minulle keskikroppaa ja Suville selkää kaikilla herkuilla. Oma treeni meni ihan hyvin, lähinnä olin onnellinen, ettei viikon jatkuneet vatsavaivat enää kiusanneet. Sain taas testailla täysin uusia liikkeitä, kyllä luulen keskikropan huomenna tietävän taas tehneensä :) Siinä sivusilmällä oli aikaa seurailla myös toisen Suvin pakerrusta, ja miten Marko häntä ohjasi ja tsemppasi omien voimien yli ja vielä lisää. Valmentajasta ja treeniseurasta saa kyllä superpotkun persuuksille, jos itse meinaakin löperrellä tai ihan tietoisesti luulee voimiensa jo loppuvan. Näinhän se nimittäin ei koskaan ole. Aika paljon on voimia vielä jäljellä sen jälkeen, kun tietoinen mieli anoo lopettamaan. Kertoo nimimerkki Kokemusta on. Voisiko sama päteä tahdonvoimaan tai järkeen, mielipuoleen?

(Vink vink, jos epäilee parempaan elämään tähtäävien uudenvuodenlupausten kestävän omalta kohdaltaan noin 2,5 viikkoa, pienryhmävalmennus voisi olla juuri sopiva puuttuva palanen tahdonvoimaa kasvattamaan! Tsekkaa vaikka Huipun sivuilta :) Itse en enää oikein haluaisi olla ollenkaan ilman, siksi tämä välihuomautus!)

Urheillessa siis uskallan jo venyttää omia rajojani aika usein -epäonnistumisen uhallakin. Olen kuitenkin ihan surkea tunnepuolen käsittelyssä! Aiemmin olen huomannut yhtäläisyyksiä urheilun ja ajattelun muuttamisen, kehittämisen ja tutkailun välillä, löytyisikö analogiaa tälläkin saralla? Viimepäivien toiseksijäämiskeskustelussa päästin pohdinnan jälkeen suustani, etten ikinä voisi jäädä toiseksi naiseksi. Viittasin sillä siihen, että olen tosi vahvatahtoinen, päämäärätietoinen ja haluan elämässäni myös rakastaa samalla tavalla, villisti ja yli rajojen.  Täysillä.

Tunnevamma tahtotilan edessä

Viimeisin oivallus sattui tänään salilta kotiin tullessa. Olenhan minä helposti toinen nainen itselleni lähes jatkuvasti. Kaikilla edellämainituilla tavoilla. Oivallusta seurasi ihan jäätävä suivaannus. Mikä siinä on niin vaikeaa? Mikä muka on niin pelottavaa siinä, että yrittäisi ihan täysillä (senkin uhalla, että epäonnistuu?), tuntisi ihan täysillä (senkin uhalla, että saattaa sattua joskus myöhemmin) tai vaikka tekisi jotain järjetöntä välillä ihan siitä syystä, että se on minusta kivaa ja koska haluan?

Tätä kohti mennään! Ihan kohta on kesä ja Suvikunto-kelit odottelevat nauttijaansa!

Tämä sama kysymystulva hiukan eri näkökulmista on jatkunut kohta kolme vuotta, ja silti palaan aina takaisin tähän samaan. Haavoittuvuus on tosi pelottavaa. Vapaaehtoinen itsensä altistaminen sille olisi suorastaan järjetöntä. Vituttaisi, jos sitten sattuisikin. Ihan niinkuin ennustin,

Mikä on vähintä, mikä vie sinut kohti tuloksia?

Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen, otsikoi Joni blogitekstissään. Iski päähäni pitkästä aikaa kuin leipälapio pesäpalloon. Jäin pyörittelemään ja pohdiskelemaan, mitä kaikkea lausahdus pitikään sisällään. Monimerkityksellinen lause on peräisin käsittääkseni kenenkäs muunkaan kuin kamarifilosofi Jari Sarasvuon suusta, joten merkityksiä saa hakea -oikein ajan kanssa ja muka joka kantilta. 

Aihe on ehkä ajankohtainen, koska oma säläinen elämäni on ollut semivakavassa keskustelussa eri tahojen kanssa. Pysyn järjestyksessä tiukan itsekurin, sinnikkyyden ja to do-listojen avulla ja kalenteri toimii ulkoistettuna lisämuistinani taukoamatta. Jos asiat eivät ole listalla, ne a)kuormittavat liikaa vaatien yli-inhimillisiä ponnisteluja tai b)unohtuvat sen siliän tien. Näin siis tapahtuu, jos kurinalaisuus pettää. Tämän olen havainnut esimerkiksi itsetutkiskelun peruskurssilla (NLP-akatemia), jossa on pitänyt pyrkiä vastaamaan, mitä tapahtuu, jos jatkuva suorittaminen lakkaa (vastaus: kaaos). Ärsyttävää huomata, mutta yhtä kaikki totta: aiemmin myös nautinnot on pitänyt jotenkin ansaita ja hedonismin ilmentymät ovat olleet aikataulutettuja. Siitä olen jo päässyt pari askelta hauskempaan suuntaan, mutta asiallisissa hommissa on järjestyksen kanssa kyllä vielä tekemistä. 

Tämän pohjustuksen jälkeen päästäänkin asian todelliseen pihviin: jos tarkoitus on selvä, rönsyilyn olisi syytä jäädä pois ja valitulla strategialla edetään suoraviivaisesti haluttuun lopputulokseen, mahdollisimman vähällä kiemurtelulla. Tähän ajatukseen pohjaa esimerkiksi LEAN-ideologia, jossa keskitytään virtaavuuteen, sujuvuuteen ja tehokkuuteen: asiat mietitään ensin, rakennetaan kokonaisuudet järkeviksi ja toteutetaan sitten. Testataan ja kehitetään. Mieltymykseni säntillisyyteen ja kaipuuni järjestykseen toimii ideologisella tasolla, mutta käytäntöön viemisessä on vielä harjoittelua...

Joni pohdiskelee tekstissään asiayhteyttä urheilullisiin ja hyvinvoinnillisiin tavoitteisiin kysymällä aiheellisesti: jos elät kurinalaisesti kuin kilpaurheilija, eivätkö tulostenkin olisi syytä olla sellaisia? Ja jos eivät ole, mikä on pielessä? Mistä kiristät, jos olet jo valmiiksi kuin viulunkieli elintapojesi suhteen?

Aiheellista pohdintaa mielestäni! Peilasin heti tätä meidän Suvikuntoon-valmennusprojektiin. Kun itse on niin saakelin kunnianhimoinen, niin helposti haalii tekemistä ja tavoitteita vähän liikaakin. Ja vaikka ei haalisikaan, on pitänyt tässä ruuhkaisessa elämäntilanteessa pohtia sitä, mikä on vähintä, millä tavoitteita kohti mennään. Olen paradoksaalisesti tullut tulokseen, jossa tärkeintä ovat niin tavalliset perusasiat, että melkein ärsyttää: että muistaa syödä tarpeeksi ja liikkua sekä nukkuu hyvin. Käytännössä olen tähän asti pysynyt valmennusohjelmassa (itsekuri), mutta välillä se vaatii hirveästi sumplimista, järjestelyä, väsäämistä, valmistelua ja ennakointia. Silti, hetkeäkään en vaihtaisi pois. Ja onneksi on valmentaja, joka auttaa keskittymään oleelliseen kaiken säätämisen sijaan. 

Mitä muuhun elämään tulee, oon hallintaan hyvännyt omalla kohdallani asioiden kytkemisen merkitykseen. Kun pitää mielessään miksi jotakin tekee, on valintoja turhan sälän karsimiseksi helpompi tehdä. Samoin on kauhean paljon hyötyä itsensäjohtamista opiskelleista ja kouluttavista työkavereista, jotka paitsi ovat itse luonnostaan säntillisempiä, myös jakavat auliisti neuvojaan meidän astetta boheemimpien luonnonlapsien tueksi. Ja omalta kohdaltani en ole huolissani lopputuloksesta, kyllä minä tavoitteisiin pääsen. Lähinnä toivoisin, että oppisin tekemään myös matkasta nautinnollisen ja jos nyt ei seesteisen, niin ainakin aurinkoisen. 

Mukavuusalueen rajat ylitettiin taas; tällä kertaa Intiassa

Olin viime viikon konferenssireissulla Intiassa. Tämä oli ensimmäinen kertani Intiassa, ensimmäinen kertani konferenssissa ja ensimmäinen akateeminen presentaationi. Paljon ensimmäisiä kertoja siis tällä matkalla! Olin (taas kerran) pahasti oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta huomaan taas kasvavani ihmisenä moneen suuntaan (intialainen ruoka on ihan älyttömän hyvää).

Olimme Delhissä, ja reissusta pari päivää meni aika tiukasti konferenssissa. Pääsimme onneksi vierailemaan myös Delhin vanhassa kaupungissa, shoppailemaan mausteita ja teetä, sekä ajelemaan vähän riksalla.  Aurinko olisi paistanut pilvettömältä taivaalta, jollei valtavan paksu savusumu olisi peittäinyt kaupunkia kuplan lailla. Sumu oli ihan uskomatonta; pakokaasuista ja roskien poltosta syntyvät pienhiukkaset muodostavat nimittäin sumuverhon, joka himmentää auringon, vaientaa tuulen ja näkyvyyden, maistuu suussa ja haisee nenässä koko ajan. KOKO. AJAN. Paikallisen uutislehden mukaan tilanne on heidän omallakin asteikollaan katastrofaalinen. Kun näkee kaiken tämän, oma vihreällä sähköllä palavien valojen sammuttelu tuntuu jokseenkin turhauttavalta. Mutta voiko antaa periksi? Jos kaikki antaisivat periksi, maapallo olisi menetetty. Jokainen voi tehdä jotakin, pienestä kasvaa suurta.

Aurinkoinen päivä Delhissä. Hotellin kahdeksanne kerroksen ikkunasta savusumukerroksen erotti heti, ja se paheni päivä päivältä. Kuvassa aurinko siis paistaa pilvettömältä taivaalta.... 

Yhteiskuntarakenne ja kulttuuri on Intiassa niin erilainen, etten oikein tiedä mitä kertoa tässä. En myöskään ole tiennyt yhtä vastausta, miten kertoa Suomesta täkäläisille. Miten kuvata ensimmäisenä mieleen tulevia juttuja; puhdasta ilmaa. Yksin tai pienissä perheissä asumista. Siisteyttä, puhtautta. Supermarketteja. Oman tilan tarvetta. Tiukkoja sääntöjä, lakeja, poliiseja ja viranomaisia. Kylmät faktat sijainnista ja väkimäärästä ja lyhyestä historiasta tuntuvat latteilta ja turhilta. Suomen konsepti on niin erilainen. Itsenäisyyspäivänä tätä onkin tarpeellista sekä herkullista pohdiskella. Mikä tekee sen Suomen, josta olemme niin ylpeitä? Olisiko Suomi Suomi, jos siinä olisi jotain erilaista? Arvelen vastauksen olevan kullekin erilainen, mutta onkohan meillä sisun lisäksi muita kansallisia arvoja, jotka rakentavat yhteiskunnastamme sellaisen kuin se on ja josta –kaikesta huolimatta- tunnemme ylpeyttä ja yhteenkuuluvuutta. Ainakin tänä yhtenä päivänä. Minua kiinnostaa nyt valtavasti se, olemmeko tänä päivänä tekopyhiä ja jeesustelemmeko suotta? vai pystymmekö allekirjoittamaan ne tänään esille nostamamme ja meidät ylpeiksi tekevät asiat joka ikinen päivä vuodesta? Itse en pysty antamaan yhtä ja oikeaa vastausta edes omasta puolestani. Mutta sen psytyn sanomaan, että kunnioitan yhden tänä aamuna poisnukkuneen sotaveteraanin Toivon uhrauksia silloin lähes sata vuotta sitten. 

Työmoodissa konferenssissa. Tutkimus herätti paljon kiinnostusta ja keskustelua. Useat suosittleivat heti kääntämään nettisivut kansainvälisiksi, aiheella ja varsinkin lähestymistavalla voisi olla kansainvälistä kiinnostusta heti. 

Maassa maan tavalla. Intialaisessa illassa käytettiin turbaaneita, syötiin ihan mielettömän hyvää intilalaista ruokaa ja päästiin tanssimaan bollywoodia ja perinteisempiä paikallisia tansseja. Ihan mielettömän hauska ilta :)

Reissun aikana aloin kaivata tuoretta ruokaa epätoivoisesti. Minut oli peloteltu puolikuoliaaksi vatsataudilla, joka täältä yleensä tuodaan tuliaiseksi, joten söin vain kuumennettuja ruokia. Ruoka on mielettömän hyvää, varsinkin kasvisruoka, mutta haaveilin suuresta kulhollisesta rapeaa, vihreää salaattia erilaisilla lisukkeilla. Tottumus on vahva pakko. Eilen sitä sitten sai kotona, ja kyllä oli onnellinen nainen ruokapöydässä J

Kun ollaan niin syvällä epämukavuusalueella, on hyvä pitää mukana edes pienen pieni pala tottumusta, johon voi mielessään ankkuroitua ja missä voi ladata akkujaan. Minulle se pieni hetki oli kuntosali perjantaina aamulla. Kolme päivää käytännössä liikkumatta (joka paikkaan mennään bussilla tai riksalla ja seminaarissa istutaan) alkoi kiristää ruuvia, joten heräsin aikaisin ja etsin hotellin kuntosalin. Mieletöntä; samat laitteetkin kuin Huipulla J Turvallisuustankkaus 40 min juoksutreenillä ja keskivartalojumpalla tuli siis tarpeeseen ja latasi tarmoa omaan presentaatioon (joka meni tosi hyvin, sain rohkaisevaa palautetta ja kannustetta jatkaa tutkimusta).

Luulen, että matkan käsittely omassa mielessä jatkuu todella pitkään. Kulttuurishokki puolen vuorokauden aikana turvallisesta, loskaisesta Suomesta hulluna pyörivään, sykkivään ja sumuiseen Delhiin on valtava. Tuntuu, että kaikkea ei voi ottaa vastaan näin lyhyellä aikaa.